Kengät ovat lähellä kehoamme ja vaikuttavat siten vääjäämättä kehonkäyttöömme, sitä joko tukien tai haitaten. Syy tähän on selvä, sillä kehossamme on kaikenkaikkiaan noin 205 luuta. Niistä 52 luuta eli peräti 25 prosenttia sijaitsee alle viiden sentin korkeudella maanpinnasta katsottuna! Tämä tieto tulee yleensä Alexander-tunneille tuleville ihmisille suurena yllätyksenä, vaikka jokainen heistä on luonnollisesti tiennyt sen, että jalkaterissä on "paljon luita". Mutta pysähdytäänpä hetkeksi miettimään, mikä merkitys tällä asialla on liikkumisemme kannalta?

Kuten tiedämme, mutta minkä haluamme mahdollisesti kieltää, me olemme kahdella jalalla liikkuva kädellinen apina, jonka ehdottomasti suurin saavutus on nouseminen pystyasentoon. Me nousimme aikoinaan pystyasentoon siksi, että se mahdollisti ruoan poimisen puusta, paremman näkyvyyden ja auttoi meitä siten välttämään monia vaaratilanteita petojen kanssa. Tämän ohella se vapautti meidän kätemme, sekä mahdollisti työkalujen ja metsästysaseiden kantamisen, sekä energiataloudellisemman tavan liikkua paikasta toiseen verrattuna "nelijalkaisena" liikkuviin muihin kädellisiin apinoihin.

Pystyasennossa kulkeminen vaatii meiltä kuitenkin hyvää tasapainoa, mikä ei ole mahdollista ilman kehonasentoa korjaavien pienien, hyvin pitkälti vaistonvaraisten, liikkeiden tekemistä. Juuri sen takia 25 prosenttia kehomme luista sijaitsee jalkaterissä. Jalkaterän lihakset, luut ja niiden väliset kymmenet nivelet ovat kuitenkin vain ns. rengin osassa tässä kehomme upeassa tasapainojärjestelmässä, joka sijaitsee aivoissamme, eli toisessa päässä kehoamme. Tieto maanpinnan muodoista välittyy jalkapohjissamme olevista tuhansista aistireseptoreista hermoratoja pitkin kehomme läpi aivoihin. Kaikki tämä tapahtuu nanosekunneissa, mutta vain siinä tapauksessa, jos olosuhteet ovat sille suotuisat...

Tämä maanpinnan muotojen herkkä aistiminen jalkapohjiemme kautta ei ole nimittäin mahdollista, jos jalkamme on työnnetty pehmeisiin ja paksupohjaisiin kenkiin, jotka ovat vääjäämättä myös sangen jäykkiä. Oma lukunsa ovat jäykkäpohjaiset kengät. Ne eivät salli juuri minkäänlaista liikettä jalkojemme lihaksissa ja niissä kymmenissä jalkaterien nivelissä, joiden olisi määrä tehdä joka hetki pieniä korjausliikkeitä ja tukea siten kehomme luonnollista tapaa olla pystyssä. Jalkojen paleleminen liittyy muuten tähän samaan asiaan, sillä Lapin talvien läpi eläneet saamelaiset poronnahkaisissa, notkeapohjaisissa nutukkaissaan eivät ole varmasti koskaan kärsineet kylmästä samalla tavalla kuin me etelän ihmiset jäykkäpohjaisissa kengissämme. Kyllä, jäykkäpohjaisten kenkien käyttö heikentää jalkojemme aineenvaihduntaa ja saa ne palelemaan talvella. Toisin sanoen, kenkien lämpöeristäminen ei pidä jalkojamme yhtä hyvin lämpöisinä kuin notkeapohjaiset kengät, jotka mahdollistavat jalkaterän lihasten ja nivelien aktiivisen liikkeen ja lämmöntuoton jopa paikallaan seistessä. 

Oma lukunsa tässä kenkähuijauksessa on se, että kengät eivät ole meille enää vain jalkojemme suojat sadetta, kylmää tai teräviä esineitä vastaan, jota varten ne alunperin tehtiin. Ei, ne ovat nyt myös mentaalinen manipulointiväline, sillä mistä muusta voi olla kysymys, jos kenkiä myydään meille välineenä, jolla vetää puoleensa katseita ja erottautua muista ihmisistä? Todellakin, näiden epäilemättä muodikkaiden, mutta Alexander-opettajan näkökulmasta katsottuna epäkäytännöllisten/epäterveellisten kenkien avulla haetaan myös kunnioitusta, hyväksyntää ja jopa rakkautta muilta ihmisiltä. Epäilemättä asia, joka koskettaa yhtä lailla sekä naisia, että meitä miehiä...

Kaikki tämä mielen sivupoluille harhautuminen aiheuttaa sen, että me emme kuuntele ensijaisesti jalkojamme, vaan ostamme epäkäytännöllisiä/epäterveellisiä kenkiä. Tämän seurauksena liikkumisemme ei voi olla enää luonnollista, läsnäolevaa ja maanpinnan muotoja "kuuntelevaa", vaan siitä tulee vääjäämättä rajoittunutta, sekä jäykkää ja kömpelöä kuin vanhojen tieteiselokuvien roboteilla konsanaan. Toisaalta, 70-luvun alussa syntyneenä voin sanoa, että elämämme on tänä päivänä entistä "tieteiselokuvamaisempaa" ja "robottimaisen suorittavaa" laadultaan, jo tästä syystä on ymmärrettävää, että monet ihmiset ovat vieraantuneet omasta kehostaan. Näyttää siltä, että monet ihmiset eivät ole kiitollisia siitä, että heillä on keho, minkä takia he eivät myöskään nauti liikkumisesta vaan viettävät mieluummin aikaansa "mentaalisessa maailmassa" esimerkiksi television äärellä, tietokoneella tai pelikonsolilla pelaten. Toki, onhan sekin loppujen lopuksi "kehollista toimintaa", joskin varsin paikallaan olevaa ja rajoittunutta, koska se keskittyy lähinnä sormien liikutteluun kaukosäätimen tai tietokoneen näppäimistöllä tai pelikonsolin ohjaimella.

Tämän sanottuani tajusin, että olen istunut paikallaan ja kirjoittanut tätä artikkelia sen verran pitkään, että nyt on aika lopettaa, nousta ylös, laittaa hiljan ostamani Vivobarefoot Trail Freak -kengät jalkaan, sekä lähteä läheiseen metsään kävelylle. Olen muuten käyttänyt Vivobarefootin kenkiä jo vuodesta 2006 lähtien ja voin suositella niitä sinulle lämpimästi, sillä heidän mallistostaan löytyy sekä arkeen, urheiluun, että retkeilyyn sopivia malleja. Aion kirjoittaa lähiaikoina lisää siitä millaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun ostat ns. paljasjalkakenkiä. Suomessa paras valikoima Vivobarefootin kenkiä löytyy Scandinavian Outdoor Store -myymälöistä ja heidän nettikaupastaan, mutta toki myös Halosella kannattanee pistäytyä, sillä olen nähnyt heillä hiljan hyviä tarjouksia Vivobarefootin vanhemmista malleista. 

Terveisin, Turo

Olen huomannut Alexander-tunnilla, kuinka moni ihminen häpeää, ellei suorastaan pelkää sitä, että hänen tietämättömyytensä tulee jollain tavalla esille. Tuntuu siltä, että monet ihmiset mieltävät sen tyhmyydeksi, eli "ei-älykkyydeksi", vaikka kyse on vain "ei-tietämisestä". Ehkä tämän takia ihminen myös kokee kivun henkilökohtaisena epäonnistumisena ja häpeällisenä? Tämä voi johtaa siihen, että ihminen pyrkii olemaan mahdollisimman vakuuttava minun edessäni, kuin osoittaakseen että hän tietää, mistä kipujen takana on kysymys. Siitäkin huolimatta, että hänen tämänhetkinen tietonsa on johtanut hänet tilanteeseen, jossa hän on hakeutunut minun luokseni ja kokee tarvitsevansa minun apuani...


Tämä toisen ihmisen "tietämisen" kohtaaminen asettaa minut luonnollisesti sangen haastavaan tilanteeseen, varsinkin jos oma näkemykseni kipuoireiden syistä eriää voimakkaasti tuon Alexander-tunnille tulleen ihmisen näkemyksistä. Minä nimittäin koen, että tehtäväni on antaa avoin ja rehellinen näkemykseni tilanteesta jokaiselle luokseni tulleelle ihmiselle. Eikö hän ole pohjimmiltaan tullut luokseni juuri sen takia, vaikka hän pinnallisemmalla tasolla 1) haluaa "vain" eroon kivustaan mahdollisimman nopeasti ja 2) ei halua tulla tietoiseksi siitä, että hän ei ehkä tiedä, mistä hänen oireensa oikeasti johtuu?   

Kyllä, minun tehtäväni on kutsua tämä ihminen avoimeen, rehelliseen ja nykyhetkestä käsin tapahtuvaan dialogiin kanssani, joka pohjautuu molemminpuoliseen ei-tietämiseen. Sillä kuinka minkään oireen/ongelman tutkiminen voisi olla mahdollista, jos me kuvittelemme, että me tiedämme/tunnemme sen jo? Eikö kipu ilmennä itseään aina tässä hetkessä, eli miksi siis käyttäsimme menneisyydessä koettua kipua referenssipisteenä tälle kivulle, jonka koemme juuri nyt? Toisin sanoen, meidän on paras lähestyä kipua ja omaa kehoamme vain tästä hetkestä käsin. Tämä tietoisen läsnäolon harjoittaminen tuo meidät vähitellen siihen keho-mielen toiminnan syvemmän ymmärtämisen tilaan, jossa kivun kokemista ei tarvitse enää yrittää väistää, eikä sitä tarvitse enää päästä eroon. Ehkä jopa siksi, että tuo oire on tullut hävinneeksi jossain vaiheessa kun olemme antaneet sille luvan ilmetä, sekä luvan olla ilmenemättä?

Tämänkaltainen asennemuutos kivun kokemisen suhteen vaatii meiltä luonnollisesti sitä, että me havaitsemme, kuinka valtavasti lihasjännitystä tietämisen kaltainen mentaalisen position ottaminen aiheuttaa ja kuinka se jäykistää kehomme nivelet ja estää meitä liikkumasta luonnollisella, tasapainoisella tavalla. Tämä saa meidät motivoitumaan siihen, mitä syvempi muutos meiltä vaatii: nöyryyttä, pitkäjänteisyyttä ja - ennenkaikkea - luottamusta siihen, että muutos on mahdollista. Häpeä, pelko ja tietäminen eivät sitävastoin ole tarpeen muutosprosessissa, koska ne eivät tunnetusti motivoi ketään, vaan pikemminkin lannistavat meidät ja estävät siten muutoksen. 

Oletko sinä siis valmis myöntämään sen, että sinä et tiedä täysin varmasti, mikä aiheuttaa kivun, jota koet? Voitko olla valmis kohtaamaan sen avoimesti kuin pieni lapsi, joka ei ole lyönyt tuon neuro-fysiologisen kokemuksen päälle leimaa nimeltä kipu? Voisitko sinä kohdata sen niin avoimesti, että luovut jopa siitä ajatuksesta, että kipu olisi "ongelma"? Sillä eikö olekin totta, että ilman tuota henkilökohtaista ongelmaa on paljon mukavampi olla, vaikka saattaisit edelleen kokea kipua tällä hetkellä? Löydettyäsi tuon ei-henkilökohtaisen tavan kokea se, mitä koet kullakin hetkellä, kuinka sinä voisit enää koskaan kärsiä, vaikka kokisit kivun kehossasi? 

Terveisin, Turo