Löysin vajaa vuosi sitten Googlen kuvahaulla kuvan jakkarasta, jonka näkeminen oli kuin olisin tavannut hyvän ystävän monen vuoden tauon jälkeen. Olin nimittäin piirtänyt jo 2006-2010 Lontoossa asuessani piirustuksen samanlaisesta kolmijalkaisesta jakkarasta, tarkoituksenani teettää sellainen puusepällä mittatilaustyönä.

Tämä tarve hävisi fiskarsilaisen Mikko Merzin ansioista. Hän oli tullut jo aiemmin luoneeksi jakkaran, joka vastasi omaa visiotani "täydellisestä jakkarasta" (Kuvat 1 ja 2). Ehkä kuitenkin sillä erolla, että hänen jakkaransa design oli paljon enemmän silmää hivelevä kuin omani. Mutta mikä tässä suomalaisen antiikin asiantuntijan Wenzel Hagelstamin "tulevaisuuden antiikiksi" hehkuttamassa jakkarassa on niin poikkeuksellista? Miksi jopa minä, jota on niin vaikea miellyttää, mitä tulee tuolien designin suhteen, olen näin kovin tohkeissasi?

Ensiksikin, olen Alexander-tekniikan ansiosta havainnut, että yksinkertaiset asiat toimivat ja niitä on helpompi käyttää kuin monimutkaisia. Olet varmaan itsekin havainnut, kuinka työpaikallesi ostetuissa "huippuergonomisissa" työtuoleissa oli paljon kaikenlaisia hienoja säätömahdollisuuksia, joita et kuitenkaan koskaan käyttänyt? Kukapa haluaisi koko ajan olla säätämässä tuolia, kun pitäisi keskittyä varsinaiseen työntekoon! Juuri tämän takia tuolin on hyvä olla mahdollisimman yksinkertainen ja tämän kriteerin Merzin suunnittelema puinen jakkara täyttää paremmin kuin hyvin.

Toiseksi, tuolin on hyvä olla "riittävän askeettinen", erityisesti, mitä tulee tuolin istuinosan pehmusteisiin. Miksi, eikö pehmeä tuoli olekaan sinun mielestäsi hyvä? Ei! Istuminen on haastava aktiviteetti, jopa parhaimmalla tuolilla, eikä sitä helpota se, että istuinluusi uppoavat pehmeään vaahtomuoviin kuin kuuma veitsi voihin. Tämä istuinluiden "hukkuminen" vaahtomuoviin estää aivojasi rekisteröimästä, missä asennossa sinun lantiosi on suhteessa rintakehään ja päähän, mikä johtaa helposti "lysähtämiseen". Tuttua?

Tässä Merzin suunnittelemassa jakkarassa ei ole minkäänlaista pehmustetta, minkä ansiosta sinun on helppo hahmottaa eri kehonosien väliset suhteet, mikä tukee kehon "suuntaamista" tila-avaruudessa, eli kuinka ne ovat suhteessa lattiaan, kattoon, seiniin, istuimeen, pöytätasoon ja tietokoneeseen. Tämä kaikki sinun tulisi ottaa huomioon istuessasi, jotta kehosi voi hyvin ja sinun ei tarvisi "kömpiä" kotiin työpäivän päätteeksi.

Alexander-opettaja Karen Wenthworth huudahti kerran eräälle oppilaalle, "Istuminen on työtä, sen ei ole tarkoitus olla mikään lomamatka!" Tuntuu siltä, että työtuoleja myyvien henkilöiden harjoittaman aivopesun ansiosta meidät on saatu ajattelemaan, että tuolin pitäisi hoitaa istuminen meidän puolestamme! Tämä tietynlainen vastuunpakoilu istumisen suhteen on minun nähdäkseni yksi tärkeimmistä syistä, minkä takia moni istumatyötä tekevä ihminen kärsii erilaisista kivuista. Toisin sanoen, "huonon työtuolin" tai tietokonetyön syyttäminen ei siis tue muutosta parempaan, vastuunotto sitä vastoin tekee.

Kolmanneksi, tuolilla istuessa on tärkeätä löytää vähintään neljä tukipistettä, joista tärkeimmät ovat kontakti istuinluidesi ja jalkapohjiesi alla. Näiden neljän tukipisteen löytymisen kannalta on tärkeää valita jakkaran korkeus sen mukaan, minkä pituinen olet ja minkä pituiset alaraajat sinulla on. Tuolin koolla on merkitystä ryhtiimme vahvasti vaikuttavan lonkan koukistajalihasten kannalta. Tämän lihaksen luonnollisen pituuden säilyttämisen kannalta on tärkeää, että reisiluun ja neutraaliasennossa olevan lantion/ylävartalon välillä oleva kulma on noin 120-130 astetta (kuva 3).

En siis allekirjoita sitä oppia, että ihmisellä pitäisi olla tuolilla istuessaan 90 asteen kulma reisiluun ja neutraaliasennossa olevan lantion/ylävartalon välillä. Toki istuminen on mahdollista myös matalammalla tuolilla, mutta se ei kuitenkaan ole niin helppoa, että se olisi kovinkaan tarkoituksenmukaista. Varsinkin, koska erittäin tärkeä jalkapohjien kontakti lattiaan on sitä kautta vääjäämättä varsin olematon. Matalalla tuolilla istuessa on mahdotonta saada kokemusta siitä, että osa pään ja ylävartalon painosta "valuu" lantion, reiden ja säären "luiden ja ytimien" läpi alas maahan, kuten tapaan tuon asian Alexander-oppilailleni ilmaista. Tämä tapahtuma mahdollistaa - hieman paradoksaalisesti - sen, että pää ja ylävartalo pääsee suuntautumaan vertikaalisesti ylöspäin.

Kuten olet jo huomannut kuvista, Merzin jakkarassa on kolme jalkaa ja istuinosa on siten kolmion mallinen, vähän niinkuin XXXL-kokoinen polkupyörän satula. Tämä mahdollistaa sen, että valittuasi oman kehosi mittasuhteita parhaiten vastaavan jakkaran, jalkasi pääsevät "tippumaan lantiosta", hieman samaan tapaan kuin ratsastaisit hevosella ja vola! aiemmin mainitsemani 120-130 asteen suotuinen kulma reisiluiden ja lantion/ylävartalon välillä löytyy kuin itsestään.   

Moni lukija on varmasti tässä kohtaa oivaltanut, että "Hei, tämähän on vähän niinkuin se työpaikalla oleva satulatuoli!" Kyllä, kaasujalan ansiosta korkeussäädettävissä olevalla satulatuolilla on mahdollista istua edellä linjaamallani tavalla. En kuitenkaan pidä satulatuolia yhtä hyvänä valintana työtuoliksi kuin tätä Merzin puista jakkaraa. Miksi en?

Näkemykseni perustuu pitkälti siihen, että satulatuolissa on 1) pyörät, sekä siihen, että 2) istuinosa kääntyy vasemmalle/oikealle ja, ainakin jossain kalleimmissa malleissa, 3) satulan "nokkaosa" kippaa myös alaspäin. Tuolissa olevat pyörät aiheuttavat myös kehonkäyttöön liittyvän epäsuotuisan ilmiön: harva istumatyöläinen mahtaa käyttää sitä mahdollisuutta hyväkseen, että voisi nousta tuolilta ylös jaloilleen, kävelisi muutaman metrin päässä olevalle kaapille tai työkaverin luokse, vaikka se tehostaisi mm. lihasten aineenvaihduntaa.

Niin, miksi tehdä sitä, jos voi puristaa tuolin kahvoista/sivuista rystyset valkoisena, "ruopia" toimiston lattiaa kengänpohjilla kuin espanjalainen taisteluhärkä, pumpata ylävartaloa eteen-taakse suunnassa kuin raptähti Elastinen konsanaan ja saada siten liikuttua tilassa - mahdollisimman hankalasti - oman kehonsa kannalta? Johan ne niskat saisi jumiin jo vähemmälläkin, kuin tuollaisella työtuoleilla toteutetusta toimistorallista!   

Toisaalta, tuolin pyörien lisäksi istuinosan kääntyminen luo tietynlaisen riskitekijän tuolin paikallaanpysymisen kannalta istuessa. Tätä ongelmaa Merzin kiinteästi seisovassa jakkarassa ei ole, minkä takia tuolille istuminen ja siltä nouseminen on kaikinpuolin turvallisempaa. Satulatuoleissa olevaa istuinosan kallistusominaisuutta pidän täysin turhana, koska tuolin pitäisi tarjota lantiollemme vakaa tukipiste, minkä suhteen ylävartalo on joko pystyssä, kallistuu eteenpäin tai kiertyy vasemmalle/oikealle.

Minun nähdäkseni, tämä kallistutoiminto on lisätty satulatuoleihin vain "kilpavarustelun nimissä", ei sen takia, että se olisi oikeasti tarpeellinen. Toimistotuoleissakin se on minusta turha toiminto, koska mitä hyötyä on siitä, että saa kallistettua istuinosan ankaran vipujen vääntelyn jälkeen eteenpäin, jos kohta taas pitää nousta pystyyn istumaan? Eikö olisi helpompaa käyttää tuolia tukipisteenä ylävartalon eteenpäin kallistamiselle? Mutta onko tuon tukipisteen löytäminen edes mahdollista, jos tuolissa on pyörät alla? Ainakin halvemmista tuolimalleista on turha etsiä lukkiutuvia pyöriä, mitkä (kunnolla toimiessaan!) vähentäisivät edellä mainittuja riskejä.

Toivottavasti tämä blogikirjoitukseni herätti sinut ajattelemaan sitä, miten käytät omaa kehoasi istuessa. Kannattanee myös miettiä sijoittamista omaa hyvinvointiin viemällä sen liian pehmustetun ja monilla turhilla ominaisuuksilla varustettu toimistotuolisi lähimmälle kierrätyskeskukselle, sekä palaamalla takaisin "vanhaan hyvään aikaan" hankkimalla tämä unelmieni jakkara Onoma Shopista (Fiskars) tai Design Forum Shopista (Helsinki) tai tilaamalla suuremman erän jakkaroita suoraan jakkarat valmistavalta puusepältä Petri Koivusipilältä (Fiskars).

Suosittelen sinua luonnollisesti hakeutumaan myös Alexander-tekniikan kurssille ja yksityistunneille, sillä, kuten sanottu, paraskaan tuoli ei voi tehdä istumista sinun puolestasi, sinun on siis nähtävä se vaiva, minkä sen oppiminen vaatii.          

Terveisin, Turo

Katsoin huhti-toukuussa ahkerasti American Idol -ohjelmaa. Näin sitä kautta lukuisia kappaleita, jotka kilpailun voittanut Philip Philips esitti. En pitänyt kuulemastani. Varsinkin, koska kilpailussa oli monia muita Philipsiä lahjakkaampia laulajia, esimerkiksi aivan uskomattoman muuntautumis- ja ilmaisukykyinen Jessica Sanchez, joka ei kuitenkaan voittanut kilpailua!

Tämä tapahtui minun nähdäkseni sen takia, että American Idols -ohjelman yleisö ei ollut valmis äänestämään filippiiniläistä sukujuurta olevaa laulajaa voittajaksi. Yhdysvallat on tunnetusti vanhoillinen, rasistinen ja homofobinen maa, minkä takia American Idols -historian kaksi ehdottomasti parasta laulajaa Jessica Sanchez ja Adam Lambert ovat joutuneet tyytymään kakkostiloihin tässä kilpailussa.

En ole itse mikään laulaja, mutta olen työskennellyt laulajien kanssa Alexander-tekniikan opettajan roolissa maailmankuulussa Royal College of Music –oppilaitoksessa (Albert Hallin vieressä). Tältä pohjalta voin sanoa, että Philipsillä oli selkeä "kehonkäytöllinen ongelma" laulamisen suhteen: hän veti päänsä taakse, työnsi leuan eteenpäin ja nosti olkapäitään kohti korvia. Tämä monille laulajille tuttu tapa johtaa siihen, että niskan, kurkun ja kaulanalueen lihakset jännittyvät turhan takia, mikä johtaa helposti siihen, että laulajan "ääni väsyy".

Joskus tämä tapa on tietoinen ja liittyy ”ilmaisuun”, siis siihen, että laulaja yrittää ”tulkita tunteita”, mitkä sisältyvät laulun tarinaan. Usein kyse ei kuitenkaan ole siitä, vaan täysin tiedostamattomasta tavasta, joka tulee erityisen paljon esille ns. tiukoissa tilanteissa, kuten laulettaessa pitkiä fraaseja, sekä taisteltaessa American Idol 2012 –kilpailun voitosta, miljoonan taalan levytyssopimuksesta ja sen suomasta mahdollisuudesta edetä omalla laulajanuralla.

Oli siis kyse tietoisesta tai ei-tietoisesta tavasta niin se vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka ilma virtaa keuhkoihin ja ulos, sekä, mitä suurimmissa määrin, laulajan äänenhallintaa. Ei ihme, että Philips ei minun mielestäni osannut laulaa, vaan hän pikemminkin kähisi laulut läpi. Hyvin merkille pantavaa Philipsin esityksiä kuunnellessa oli myös se, kuinka häneltä näytti loppuvan ilma fraasien lopussa. Tämän takia Philips ei kyennyt artikuloimaan selvästi fraasien lopussa olevia sanoja, jotka kuulostivat muminalta tai jäivät täysin mykiksi.

Philips epäilemättä tiedosti oman ongelmansa, mutta ei kuitenkaan kyennyt tekemään mitään asialle, vaikka hän yritti kaikkensa. Tämä yrittäminen, eli ”mentaalinen puristaminen” näkyi sitä kautta, että hän nosti suupieliä ylös ja sivulle kohtia korvia, mikä nosti hänen poskipäänsä voimakkaasti esille. Tällä teolla hän ilmeisesti yritti puristaa fraasien viimeiset sanat ulos niiden pienten ilmanrippeiden avulla, mitä hänellä oli sisällään. Tämä sama teknisesti raakilemaisen laulajan kärsimysnäytelmä toistui fraasi toisensa jälkeen...  

Alexander-tekniikan opettajan näkökulmasta katsottuna minua hirvittää ajatus siitä, että Philips rupeaa antamaan American Idol -voittonsa ansiosta täyspitkiä konsertteja, vaikka hän pystyi kilpailun aikana hädintuskin esittämään 2-3 minuutia kestäneen "puolikkaan kappaleen" kerran 20-30 minuutissa. Pelkään pahoin, että Philipsille tulee käymään samoin, kuin American Idols -tuomarille Steven Tylerille, joka on päätynyt vuosikymmenien maneerisen kiljumisen jälkeen, toisin sanoen, kurkunalueen äärimmäisen jännittämisen kautta tilanteeseen, missä hänen puheäänensä on hiljaista pihinää. Varsin kiusallinen tilanne Tylerille, jonka lempinimi on "Demon of Screaming". Tylerin bändi Aerosmith on ollut muuten viime vuosina telakalla myös sen takia, että hän menetti äänensä, mitä hoidettiin kuntoon äänihuulien/kurkunalueen laserleikkauksen avulla...  

Tältä pohjalta minusta on hämmentävää, kuinka kukaan voi ihailla Philipsin kaltaista laulajaa, joka ei minun mielestäni laula, vaan kähisee ja pakottaa äänen ulos kurkustaan. Vielä hämmentävämpää oli lukea American Idol –ohjelman kotisivujen foorumilta Philipsin fanien kirjoituksia. Niissä häntä kutsuttiin ”musikaaliseksi neroksi” tai ”monipuolisemmaksi, kuin Sanchez", joka esitti tämän miehen veret seisauttaneita tulkintoja esim. I Will Always Love You, My All, And I Am Telling You I’m Not Going –kappaleista.

Uskon, että musiikin ammattilaiset ovat samaa mieltä kanssani sen suhteen, että nämä kappaleet ovat tekniseltä vaativuudeltaan ehkä vaikeinta materiaalia, mitä kukaan naispuolinen laulaja on koskaan esittänyt. Saati sitten 16-vuotias tyttö American Idol -ohjelmassa 5000 ihmisen yleisön edessä, ollen samalla tietoinen siitä, että television välityksellä hänen suorituksiaan katsoi pelkästään Yhdysvalloissa 50-60 miljoonaa ihmistä!    

Uskon, että moni American Idol –ohjelmaa seurannut ei tiennyt sitä, että ei pelkästään Philips, vaan myös Sanchez ei ollut ottanut yhtään laulutuntia ennen kilpailua! Laulajan omaksumalla kehonkäytöllä ei ole siis merkitystä vain sen kannalta, miltä hänen äänensä kuulostaa, se vaikuttaa myös siihen kokemukseen, minkä kuulija saa laulajasta ja hänen esittämästään laulusta. Tämä on juuri se syy, minkä takia laulajat ovat opetelleet Alexander-tekniikkaa vuodesta 1895 lähtien. Valitettavasti 11 vuotta vanha American Idol –organisaatio ei ole vielä ehtinyt kuulla tästä 117 vuotta vanhasta tekniikasta ja palkannut ohjelmaan Alexander-opettajaa ohjaamaan kilpailijoita saamaan enemmän irti itsestään laulajina. Se on valitettavaa, koska ohjelman taso olisi sitä kautta jopa nykyistä korkeampi.

Lopuksi haluan sanoa, että kaikesta Philipsin kehonkäytön suhteen esittämästäni kritiikistä huolimatta, minä pidin hänestä henkilönä, sillä se nuoren miehen viattomuus ja veijarimaisuus, mikä hänestä välittyi oli jotain sellaista, mitä ei jäänyt huomaamatta edes tältä Sanchezin häviön katkeroimalta Alexander-opettajalta...

Terveisin, Turo