Löysin vajaa vuosi sitten Googlen kuvahaulla kuvan jakkarasta, jonka näkeminen oli kuin olisin tavannut hyvän ystävän monen vuoden tauon jälkeen. Olin nimittäin piirtänyt jo 2006-2010 Lontoossa asuessani piirustuksen samanlaisesta kolmijalkaisesta jakkarasta, tarkoituksenani teettää sellainen puusepällä mittatilaustyönä. Tämä tarve hävisi fiskarsilaisen Mikko Merzin ansioista. Hän oli tullut jo aiemmin luoneeksi jakkaran, joka vastasi omaa visiotani "täydellisestä jakkarasta" (Kuvat 1 ja 2). Ehkä kuitenkin sillä erolla, että hänen jakkaransa design oli paljon enemmän silmää hivelevä kuin omani. Mutta mikä tässä suomalaisen antiikin asiantuntijan Wenzel Hagelstamin "tulevaisuuden antiikiksi" hehkuttamassa jakkarassa on niin poikkeuksellista? Miksi jopa minä, jota on niin vaikea miellyttää, mitä tulee tuolien designin suhteen, olen näin kovin tohkeissasi? Ensiksikin, olen Alexander-tekniikan ansiosta havainnut, että yksinkertaiset asiat toimivat ja niitä on helpompi käyttää kuin monimutkaisia. Olet varmaan itsekin havainnut, kuinka työpaikallesi ostetuissa "huippuergonomisissa" työtuoleissa oli paljon kaikenlaisia hienoja säätömahdollisuuksia, joita et kuitenkaan koskaan käyttänyt? Kukapa haluaisi koko ajan olla säätämässä tuolia, kun pitäisi keskittyä varsinaiseen työntekoon! Juuri tämän takia tuolin on hyvä olla mahdollisimman yksinkertainen ja tämän kriteerin Merzin suunnittelema puinen jakkara täyttää paremmin kuin hyvin. Toiseksi, tuolin on hyvä olla "riittävän askeettinen", erityisesti, mitä tulee tuolin istuinosan pehmusteisiin. Miksi, eikö pehmeä tuoli olekaan sinun mielestäsi hyvä? Ei! Istuminen on haastava aktiviteetti, jopa parhaimmalla tuolilla, eikä sitä helpota se, että istuinluusi uppoavat pehmeään vaahtomuoviin kuin kuuma veitsi voihin. Tämä istuinluiden "hukkuminen" vaahtomuoviin estää aivojasi rekisteröimästä, missä asennossa sinun lantiosi on suhteessa rintakehään ja päähän, mikä johtaa helposti "lysähtämiseen". Tuttua? Tässä Merzin suunnittelemassa jakkarassa ei ole minkäänlaista pehmustetta, minkä ansiosta sinun on helppo hahmottaa eri kehonosien väliset suhteet, mikä tukee kehon "suuntaamista" tila-avaruudessa, eli kuinka ne ovat suhteessa lattiaan, kattoon, seiniin, istuimeen, pöytätasoon ja tietokoneeseen. Tämä kaikki sinun tulisi ottaa huomioon istuessasi, jotta kehosi voi hyvin ja sinun ei tarvisi "kömpiä" kotiin työpäivän päätteeksi. Alexander-opettaja Karen Wenthworth huudahti kerran eräälle oppilaalle, "Istuminen on työtä, sen ei ole tarkoitus olla mikään lomamatka!" Tuntuu siltä, että työtuoleja myyvien henkilöiden harjoittaman aivopesun ansiosta meidät on saatu ajattelemaan, että tuolin pitäisi hoitaa istuminen meidän puolestamme! Tämä tietynlainen vastuunpakoilu istumisen suhteen on minun nähdäkseni yksi tärkeimmistä syistä, minkä takia moni istumatyötä tekevä ihminen kärsii erilaisista kivuista. Toisin sanoen, "huonon työtuolin" tai tietokonetyön syyttäminen ei siis tue muutosta parempaan, vastuunotto sitä vastoin tekee. Kolmanneksi, tuolilla istuessa on tärkeätä löytää vähintään neljä tukipistettä, joista tärkeimmät ovat kontakti istuinluidesi ja jalkapohjiesi alla. Näiden neljän tukipisteen löytymisen kannalta on tärkeää valita jakkaran korkeus sen mukaan, minkä pituinen olet ja minkä pituiset alaraajat sinulla on. Tuolin koolla on merkitystä ryhtiimme vahvasti vaikuttavan lonkan koukistajalihasten kannalta. Tämän lihaksen luonnollisen pituuden säilyttämisen kannalta on tärkeää, että reisiluun ja neutraaliasennossa olevan lantion/ylävartalon välillä oleva kulma on noin 120-130 astetta (kuva 3). En siis allekirjoita sitä oppia, että ihmisellä pitäisi olla tuolilla istuessaan 90 asteen kulma reisiluun ja neutraaliasennossa olevan lantion/ylävartalon välillä. Toki istuminen on mahdollista myös matalammalla tuolilla, mutta se ei kuitenkaan ole niin helppoa, että se olisi kovinkaan tarkoituksenmukaista. Varsinkin, koska erittäin tärkeä jalkapohjien kontakti lattiaan on sitä kautta vääjäämättä varsin olematon. Matalalla tuolilla istuessa on mahdotonta saada kokemusta siitä, että osa pään ja ylävartalon painosta "valuu" lantion, reiden ja säären "luiden ja ytimien" läpi alas maahan, kuten tapaan tuon asian Alexander-oppilailleni ilmaista. Tämä tapahtuma mahdollistaa - hieman paradoksaalisesti - sen, että pää ja ylävartalo pääsee suuntautumaan vertikaalisesti ylöspäin. Kuten olet jo huomannut kuvista, Merzin jakkarassa on kolme jalkaa ja istuinosa on siten kolmion mallinen, vähän niinkuin XXXL-kokoinen polkupyörän satula. Tämä mahdollistaa sen, että valittuasi oman kehosi mittasuhteita parhaiten vastaavan jakkaran, jalkasi pääsevät "tippumaan lantiosta", hieman samaan tapaan kuin ratsastaisit hevosella ja vola! aiemmin mainitsemani 120-130 asteen suotuinen kulma reisiluiden ja lantion/ylävartalon välillä löytyy kuin itsestään. Moni lukija on varmasti tässä kohtaa oivaltanut, että "Hei, tämähän on vähän niinkuin se työpaikalla oleva satulatuoli!" Kyllä, kaasujalan ansiosta korkeussäädettävissä olevalla satulatuolilla on mahdollista istua edellä linjaamallani tavalla. En kuitenkaan pidä satulatuolia yhtä hyvänä valintana työtuoliksi kuin tätä Merzin puista jakkaraa. Miksi en? Näkemykseni perustuu pitkälti siihen, että satulatuolissa on 1) pyörät, sekä siihen, että 2) istuinosa kääntyy vasemmalle/oikealle ja, ainakin jossain kalleimmissa malleissa, 3) satulan "nokkaosa" kippaa myös alaspäin. Tuolissa olevat pyörät aiheuttavat myös kehonkäyttöön liittyvän epäsuotuisan ilmiön: harva istumatyöläinen mahtaa käyttää sitä mahdollisuutta hyväkseen, että voisi nousta tuolilta ylös jaloilleen, kävelisi muutaman metrin päässä olevalle kaapille tai työkaverin luokse, vaikka se tehostaisi mm. lihasten aineenvaihduntaa. Niin, miksi tehdä sitä, jos voi puristaa tuolin kahvoista/sivuista rystyset valkoisena, "ruopia" toimiston lattiaa kengänpohjilla kuin espanjalainen taisteluhärkä, pumpata ylävartaloa eteen-taakse suunnassa kuin raptähti Elastinen konsanaan ja saada siten liikuttua tilassa - mahdollisimman hankalasti - oman kehonsa kannalta? Johan ne niskat saisi jumiin jo vähemmälläkin, kuin tuollaisella työtuoleilla toteutetusta toimistorallista! Toisaalta, tuolin pyörien lisäksi istuinosan kääntyminen luo tietynlaisen riskitekijän tuolin paikallaanpysymisen kannalta istuessa. Tätä ongelmaa Merzin kiinteästi seisovassa jakkarassa ei ole, minkä takia tuolille istuminen ja siltä nouseminen on kaikinpuolin turvallisempaa. Satulatuoleissa olevaa istuinosan kallistusominaisuutta pidän täysin turhana, koska tuolin pitäisi tarjota lantiollemme vakaa tukipiste, minkä suhteen ylävartalo on joko pystyssä, kallistuu eteenpäin tai kiertyy vasemmalle/oikealle. Minun nähdäkseni, tämä kallistutoiminto on lisätty satulatuoleihin vain "kilpavarustelun nimissä", ei sen takia, että se olisi oikeasti tarpeellinen. Toimistotuoleissakin se on minusta turha toiminto, koska mitä hyötyä on siitä, että saa kallistettua istuinosan ankaran vipujen vääntelyn jälkeen eteenpäin, jos kohta taas pitää nousta pystyyn istumaan? Eikö olisi helpompaa käyttää tuolia tukipisteenä ylävartalon eteenpäin kallistamiselle? Mutta onko tuon tukipisteen löytäminen edes mahdollista, jos tuolissa on pyörät alla? Ainakin halvemmista tuolimalleista on turha etsiä lukkiutuvia pyöriä, mitkä (kunnolla toimiessaan!) vähentäisivät edellä mainittuja riskejä. Toivottavasti tämä blogikirjoitukseni herätti sinut ajattelemaan sitä, miten käytät omaa kehoasi istuessa. Kannattanee myös miettiä sijoittamista omaa hyvinvointiin viemällä sen liian pehmustetun ja monilla turhilla ominaisuuksilla varustettu toimistotuolisi lähimmälle kierrätyskeskukselle, sekä palaamalla takaisin "vanhaan hyvään aikaan" hankkimalla tämä unelmieni jakkara Onoma Shopista (Fiskars) tai Design Forum Shopista (Helsinki) tai tilaamalla suuremman erän jakkaroita suoraan jakkarat valmistavalta puusepältä Petri Koivusipilältä (Fiskars). Suosittelen sinua luonnollisesti hakeutumaan myös Alexander-tekniikan kurssille ja yksityistunneille, sillä, kuten sanottu, paraskaan tuoli ei voi tehdä istumista sinun puolestasi, sinun on siis nähtävä se vaiva, minkä sen oppiminen vaatii. Terveisin, Turo | |
2 Comments
Luin taannoin tarinan, missä F.M. Alexander tuli maininneeksi opettajakoulutuksessa oleville kokelaille, että hänen "paras oppilaansa" oli tulossa yksityistunnille heti koulutuntien jälkeen. Tämä herätti luonnollisesti opettajakokelaiden uteliaisuuden, jotka jäivät odottamaan tämän oppilaan saapumista paikalle. Muutama minuutti ennen yksityistunnin alkamista he kurkistivat eteishalliin, missä F.M. Alexanderin oppilaat tapasivat odottaa tunnille pääsyä. Ainoa henkilö, jonka he näkivät oli vanha kumara nainen...
He palasivat pettyneenä luokkahuoneeseen, missä F.M. Alexander kysyi heiltä, "Näittekö te häntä?" Oppilaat vastasivat kuin yhdestä suusta, "Ei, emme nähneet. Ainoa henkilö, jonka me näimme eteishallissa oli joku vanha kumara nainen." Tässä kohtaa F.M. Alexander sanoi hämmentyneille opettajakokelailleen, että "Kyllä, juuri hän on minun paras oppilaani." Kerron tämän tarinan yleensä kurssilla tai yksityistunnilla, sillä se kuvaa hyvin sitä, että Alexander-tekniikassa "paras oppilas" ei ole todellakaan sitä, mitä tekniikkaan pinnallisesti perehtyneet ihmiset yleensä luulevat. Ilmeisesti F.M. Alexanderin opettajakoulun kokelaatkaan eivät olleet vielä ymmärtäneet, että tekniikassa ei ole kyse "täydellisen ryhdin metsästämisestä", sillä epäilemättä he olettivat näkevänsä eteishallissa "uljastakin uljasryhtisemmän" henkilön odottamassa pääsyä yksityistunnille? Tehtäköön siis selväksi sinulle, lukijani, että Alexander-tekniikan ei ole määrä muovata sinusta "kreikkalaisen jumalhahmon näköistä", vaan opettaa sinua ensin hyväksymään oma kehosi sellaisena kuin se on, sillä miten oppiminen ja siihen liittyvä "positiivinen muutos" olisi muuten koskaan mahdollista? Tämä "lähtötilanteen" hyväksyminen mahdollistaa sen, että sinä voit oppia käyttämään kehoasi luonnollisemmin ja saada sitä kautta siinä piilevä potentiaali esille paremmin kuin koskaan aiemmin. Samaan tapaan kuin F.M. Alexanderin "paras oppilas", tuo "vanha kumara nainen", jonka "kehollinen ajattelu" oli hänen opettajansa mukaan kultivoituneempaa kuin kenellekään muulla hänen nuoremmista oppilaistaan. Toivottavasti tämä tarina sai sinut oivaltamaan, että sinulla on mahdollisuus positiiviseen muutokseen, jos sinä vain olet valmis siihen? Terveisin, Turo American Idol 2012 -blogikirjoitukseni sai erään kollegani ottamaan kantaa kirjoittamiini asioihin. Hänen esittämänsä kritiikki nosti tarpeen kirjoittaa "ongelmien tiedostamisesta" ja sen vaikutuksesta motivaatioomme pitää huolta omasta kehostamme. Erityisesti koska kollegani kritisoi minua siitä, että olin hänen mielestään "tuomitseva". Hän heitti suuntaani kysymyksen "Kuinka moni uskaltaa tulla arvioitavaksesi, jos (American) Idol voittajakin on silmissäsi niin kaukana "oikeasta"?".
Kysymys oli hyvä, kuten myös oli hänen havaintonsa siitä, että "Ihmiset ovat paljolti täynnä epävarmuutta, arvostelua ja kritisointia itseään ja muita kohtaan ja niitä ominaisuuksia on ihan turha vahvistaa." Olen luonnollisesti hyvin tietoinen tästä kaikesta, koska aloittanut opettajanurani jo 1998 ja kohdannut sitä kautta yli 2500 ihmistä. Tämän takia haluan tarkentaa sinulle, että minulla ei ole mitään "halua tuomita" sinua tai ketään muutakaan ihmistä, vaan olla "suora ja rehellinen". Teen sen mahdollisimman hienotunteisesti, mutta kuitenkin niin selkeästi, että saan sinut pysähtymään ja ajattelemaan oman kehonkäyttösi tarkoituksenmukaisuutta. Muista siis näiden blogikirjoitusteni äärellä, että se, mitä sinä luet, ei välttämättä vastaa sitä, mitä minä kirjoitin. Esimerkiksi American Idol 2012 -voittajan kehonkäyttöä arvioivani blogikirjoitukseni tarkoituksena oli auttaa sinua näkemään, että sinä itsekin saatat omata samankaltaisia "kehonkäytöllisiä ongelmia" kuin Philip Philips? Jos omaat niitä, niin eikö sinusta ollutkin hyödyllistä lukea blogikirjoituksestani, mitä sinun kannattaisi tehdä tai jättää tekemättä, jotta kehosi voisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla? Miten muutos parempaan voisi olla mahdollista, jos et tiedosta omia ongelmiasi? Tilannetta voisi verrata suunnistajaan, joka ei vaivaudu katsomaan karttaa ja ottamaan selvää lähtöpistettä, vaan lähtee juoksemaan arpapelillä johonkin suuntaan ja toivoo löytävänsä perille... Toisin kuin kollegani, minä uskon siihen, että Alexander-tekniikan oppiminen vaatii "ongelmien tiedostamista", jotta oppilas löytää motivaation oppia, kuinka pitää jatkossa parempaa huolta kehostaan. Muistan edelleen hyvin elävästi sen hetken 2006, kun Alexander-opettajani Karen Wentworth antoi minulle noin viisi kiloa painavan perheraamattunsa käsiini, pyysi minua pitämään siitä kiinni (sen tasapainopisteen ulkopuolelta) ja sanoi "Tämä painaa saman verran kuin sinun pääsi. Jos et anna sen olla tasapainossa selkärankasi huipulla niin sinun niskalihaksistasi tuntuu tältä." Tuolla hetkellä kokemaani tunnetta voisi ehkä parhaiten kuvata jonkinlaiseksi "kauhuksi", mikä väistyi nopeasti, kun silmiini nousivat kiitollisuuden kyyneleet. Karen sai minut oivaltamaan jotain tärkeää ja motivoitumaan sen suhteen, että pidän entistä parempaa huolta kehostani. Tämä tapahtui sen ansiosta, että hän ei käynyt "silittelemään minua silkkihansikkain", miten moni muu Alexander-tekniikan opettaja oli tehnyt ennen häntä. Siitäkin huolimatta, että minulla ei todellakaan ollut asiat hyvin, mitä tuli kehonkäyttööni. Paljon on sen suhteen edelleenkin "parantamisen varaa", sillä minä tai kukaan muukaan kuolevainen ei ole, eikä tule "täydelliseksi" kehonkäytön suhteen, koskaan. Voimme vain tehdä parhaamme, mutta hyvä uutinen on se, että se riittää. Tämän minua vahvasti motivoineen kokemuksen takia, olen päättänyt seurata Karenin jalanjälkiä opettajana ja puhua suoraan ja rehellisesti niille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita oppimaan Alexander-tekniikkaa. Uskon, että sinä tulet kiittämään minua siitä jälkeenpäin, kuten minä olen nyt kiittänyt Karenia julkisesti. Tästä syystä minä kirjoitan näitä blogikirjoituksiani sillä tavalla, millä kirjoitan, vaikka se provosoisikin joitain ihmisiä. Uskon, että jos sinä olet valmis myöntämään, että sinulla itselläsi on "ongelmia" niin sinä olet "valmis" oppimaan Alexander-tekniikkaa kanssani. Muussa tapauksessa minä en voi auttaa sinua, sillä kuten tekniikan kehittäjä F.M. Alexander sanoi osuvasti, "Kaikista vaikein on päästä eroon niistä ongelmista, joita me emme myönnä olevan olemassa." Terveisin, Turo
Kohtaan työssäni Alexander-opettajana usein ihmisiä, jotka luulevat, että Alexander-tekniikka on ”hengitystekniikka”. Tämä harhaluulo liittynee siihen, että monet näyttelijät ja laulajat ovat kertoneet lehdissä, että Alexander-tekniikka on auttanut heitä pääsemään eroon hengitykseen/äänentuottoon liittyvistä ongelmista.
Näistä positiivista vaikutuksista huolimatta Alexander-tekniikassa ei ole kyse hengitystekniikasta, vaan menetelmästä, joka opettaa sinulle, kuinka voit sallia hengityksen tapahtua luonnollisesti. On todennäköistä, että ainoat "hengitysohjeet", jotka minä tai joku toinen Alexander-opettaja tulee sinulle antamaan ovat "Älä yritä hengittää, anna hengityksen tapahtua!" Nämä ohjeet perustuvat siihen, että kehosi osaa hengittää täydellisen oikein ilman sinua ja käsityksiäsi siitä, miten sinun ”pitäisi hengittää”. Sinun mentaalinen sekaantumisesi hengitystapahtumaan nimittäin aiheuttaa sen, että luot turhaa lihasjännitystä ja sinä et voi hengittää "syvään", vaan "rajoittuneesti". Mitä muutakaan voisi tapahtua, koska se, miten sinä yrität hengittää heijastaa sitä rajoittunutta käsitystä, joka sinulla todennäköisesti on hengityksestä? Vai koetko sinä, että sinä tiedät, miten ihmisen ”pitäisi hengittää”? Toisaalta, vaikka et kokisikaan sitä tietäväsi, saatat kuitenkin ajatella, että sen pitäisi tapahtua jollain ”tietyllä tavalla”, jotta se olisi ”syvää hengitystä” ja siten "oikeanlaista"? Tuo ajatus ”oikein hengittämisestä” saa sinut todennäköisesti pakottamaan kehosi ”hyvään ryhtiin” tai siihen rajoittuneeseen käsitykseen, mikä sinulla siitä on, sekä vetämään ilmaan sisään ja puhaltamaan sitä ulos kohisten kuin Dart Wader konsanaan? Kuinka kauan sinä pystyt jatkamaan tätä? Ehkä 10-15 sekuntia? Mitä sitten tapahtuu? Ehkä väsähtäminen, rojahdus takaisin normiasentoosi ja tuskailua tyyliin ”En minä osaa hengittää!”, vai mitä? Oletko siis valmis luopumaan vanhoista käsityksistäsi ja tekemään elämästäsi hieman helpompaa luottamalla siihen, että sinun ei tarvitse osata tai muistaa hengittää ja että hengitys on parasta jättää tapahtumaan itsestään? Ehkä Hyvät ja huonot uutiset -panelisti Nousiainenkin tarkoitti juuri tätä, kun murjaisi sarkastisen vitsin* liittyen aerobic-tunneilla viljeltyyn ohjeeseen? Lopuksi on silti pakko sanoa, että Nousiaisen suuntaan ei kannata silti liikaa kääntyä hengitysasioissa, sillä hänen tapansa rojauttaa pään ja ylävartalon paino kyynärpäiden läpi pöydän pintaa vasten aiheuttaa sen, että hänen niskansa/hartiansa jännittyvät, kurkunpää pusertuu kasaan ja olkapäät suuntautuvat kohti korvia ei tue millään muotoa sitä, että hänen hengitysjärjestelmänsä voisi toimia optimaalisella tavalla. Alexander-tekniikan kurssit ja yksityistunnit olisivat siis hänellekin hyvin tarpeen! Terveisin, Turo * Lue koko vitsi "Älä muista hengittää! (Osa 1) -blogikirjoituksestani. |
AuthorAlexander-opettaja Archives
February 2019
Categories
All
|