Kodin, koulun ja työpaikan ilmapiirin vaikutus hyvinvointiimme on valtava. Näen esimerkiksi suomalaisen masennusepidemian liittyvän pitkälti siihen, että kotimme, koulumme ja työpaikkamme ovat pyrkineet maailman sivu muokkaamaan meistä "kilttejä", "tunnollisia" ja ”hyviä”. Valitettavasti tältä pohjalta ei ole mahdollista kasvaa ihmiseksi, jolla on terve itsetunto. Minulle "terve itsetunto" tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että osaa a) tunnistaa tarpeensa ja b) ilmaista ne toisille, sekä c) on valmis kiinnipitämään niistä, vaikka se vaatisi hieman ÄÄNEN KOROTTAMISTA!!!

Ongelma tässä asiassa on se, että Suomessa äänen korottaminen tuntuu olevan jonkinlainen tabu, johon liittyy sellainen ajatus, että äänen korottanut henkilö nähdään ”ylireagoineen”, siis "mokanneen", vaikka hänen viestinsä sisältö allekirjoitettaisiin sanasta sanaan. Koen, että maassamme on niin voimakas ”täydellisyyden vaatimus” kommunikointitilanteissa, että juuri SE johtaa tähän tilanteeseen, missä ”virheiden tekemistä” pelätään niin kovasti, että ei enää uskalleta avata suutaan silloin ja siellä, missä sen paikka olisi...

Minulla ei ole muuten epäilystäkään siitä, että Alexander-tekniikka voisi auttaa suomalaista yhteiskuntaa tervehtymään tässä asiassa. Se voisi tapahtua sitä kautta, että Alexander-tekniikkaa alettaisiin opettamaan meille jo peruskoulussa, kuten taannoista blogikirjoitustani kommentoinut henkilö ehdotti. Asiahan ei sinänsä ole uusi, sillä tekniikan perustaja F.M. Alexander piti - muun opetustoimintansa ohella - kymmenisen vuotta pientä yksityiskoulua, jossa kaiken opiskelun pohjalla oli oppilaiden psyko-fyysisen hyvinvoinnin tukeminen koulutyön keskellä. Tiedän, että Alexander-tekniikan periaatteet ovat olleet käytössä jo pitkään Educare Small School –koulussa Kingstonissa (Lontoon eteläpuolella) ja tulokset ovat olleet hyvin positiivisia.

Mietin hetken, miten Alexander-tekniikan voisi ujuttaa suomalaisten koulujen opetusohjelmaan ja keksin, että "Tottakai! Alexander-tekniikkaa voisi opettaa kansalaistaidon tunneilla.". Ottaen huomioon, kuinka paljon Alexander-tekniikan oppiminen voisi säästää valtion varoja pelkästään selkäsairauksien vähenemisen kautta, sen opettaminen olisi erittäin perusteltua kansalaistaidon tunneilla! Muiden oppituntien ajaksi Alexander-opettajat voisivat naamioitua kouluavustajiksi ja auttaisivat oppilaita säilyttämään levollisuutensa oppimistilanteissa, eli hallitsemaan sitä stressiä, mikä uusien asioiden oppimiseen liittyy.

Ja sokerina pohjalla: mahdolliset käyttäytymishäiriöt eivät johtaisikaan enää jälki-istuntoon, vaan yksityistuntiin Alexander-opettajan luona, jotta oppilaan stressinhallintataidot kehittyisivät entistä paremmiksi. Minun nähdäkseni ”rangaistus” ei ole siis tehokas tapa vastata ”ilmenneeseen ongelmaan”. Lähinnä siksi, että se ei lähesty oppilaan häiriökäyttäytymistä ”pahoinvoinnin oireena”, jonka todellinen "syy" löytyy yleensä kotoa esim. vanhempien alkoholismista. Rangaistukseen liittyvä syyllistäminen ei siis anna minkäänlaisia työkaluja ja henkistä tukea muutokseen, kuten tämä kuvailemani myötätuntoinen lähestymismalli tekee.

Mikä se Opetusministeriön numero nyt olikaan?  ;-)

Terveisin, Turo

Opiskelin Alexander-tekniikan opettajaksi Lontoossa 2006-2009. Kokemus ei ollut aina mitenkään ruusuinen. Miksi? Lähinnä siksi, että englantilaiset ja heidän harjoittamansa kommunikointikulttuuri ei ole helpoimmasta päästä ymmärtää. Varsinkin, jos sattuu olemaan putkiaivoinen suomalaismies, joka arvostaa suoraa ja rehellistä kommunikointia, eikä parhaalla tahdollakaan pysty aina lukemaan rivien välistä, sitä, mitä muut ihmiset ympärillä 1) eivät sano ääneen, mutta 2) kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin tarkoittavat!

Nämä ratkaisevaa laatua olevat erot kommunikointityylissä, yhdessä sen kanssa, että saatoin olla varsin "vuolas" ulosannissani, johti siihen, että tulin leimatuksi "liian äänekkääksi" ihmisenä. Muistan erään tilanteen, missä sain ns. miniyksityistunnin eräältä opettajalta. Tämä tarkoitti sitä, että minä seisoin tuolin edessä ja opettaja ohjasi minua käsillään kohti tasapainoisempaa seisoma-asentoa, sekä sitä, kuinka liikkua sulavasti tuolille istumaan ja takaisin seisoma-asentoon. Kyseinen opettaja oli perienglantilaisen asiallinen ja kuiva naishenkilö, joka ei tavannut sanoa juuri mitään työskennellessään oppilaansa kanssa tai sitten se vain johtui minusta, joka en saanut tätä opettajaa kukoistamaan...  ;-)

No, joka tapauksessa minusta oli kuitenkin ihan kivaa olla hänen Alexander-ohjauksessaan. Rupattelin samalla niitä näitä, kunnes hän täysin yllättäen menetti hermonsa ja tiuskaisi minua, että "Turo, ole hiljaa!" Olin hetken aika hämilläni, kokosin ajatukseni ja sanoin hänelle, että "Hei, mitä tämä nyt oikein on? Eihän Alexander-tekniikan ole määrä tehdä meistä ihmisiä, jotka eivät puhu mitään, vai onko?" Opettaja vastasi siihen hyvin kylmäkiskoisesti, että "Turo, sinun tapasi puhua aiheuttaa turhaa lihasjännitystä niskalihaksissasi!"

Mietin hetken ja sanoin hänelle: "Ok, ihan hyvä pointti, mutta enkö minä siinä tapauksessa voisi jatkaa puhumista ja sinä ohjaisit minua tekemään sen tavalla, että minun kehoni lihaksisto pysyy vapaana, kun puhun? Eikö SE auttaisi minun kaltaistani puheliasta ihmistä enemmän kuin se, että minä PAKOTTAISIN itseni olemaan hiljaa, koska sinä et ilmeisesti kestä kuunnella minun juttujani? Vai, minkä muun takia sinä haluaisit minun olevan täysin hiljaa?"

En saanut opettajalta vastaukseksi muuta kuin syvän hiljaisuuden, sekä hetkellisen aistimuksen hänen kätensä kautta siitä, että hän joutui pinnistelemään, jotta hän ei olisi käynyt vääntämään minun niskojani nurin...  ;-)

Jatkoimme työskentelyä hiljaisuudessa. Muutaman minuutin päästä opettaja lopetti n. 10-15 minuuttia kestäneen miniyksityistunnin, minkä lopuksi sanoin hänelle, että "En tiedä, mitä sinä ajattelet asiasta, mutta minusta  "puhumatta oleminen" ei ole sama asia kuin "hiljaa oleminen", vai onko?". En saanut kutsutuksi häntä edelleenkään kommunikointiin kanssani, ellei siksi lasketa sitä, että hän katsoi minua erittäin happaman oloisesti ja käveli pois luotani sanomatta sanaakaan.

Alexander-tekniikka ei siis tee meistä "täydellisiä ihmisiä", kuten ex-opettajani käytös osoitti. Toisaalta, on hyvä tehdä selväksi se, että kyseinen opettaja EI KÄYTTÄNYT kyseisessä tilanteessa Alexander-tekniikan mukaista 1) orientoitumista, 2) inhibointia, 3) havainnointia ja 4) suuntaamista (Lue lisää täältä) tavalla, mikä olisi sallinut hänen olla "vapaa" ja kohtaamaan siten oppilaansa rakentavassa hengessä. Vaikkapa siten, että hän olisi sanonut minulle, että "Turo, minä huomaan, että en jaksa juuri nyt kuunnella sinun jutusteluasi, joten voisimmeko me mahdollisesti työskennellä kaikessa hiljaisuudessa?"

Olen varma, että olisin tuossa tilanteessa halunnut tehdä yhteistyötä ja pitänyt suuni visusti kiinni, jos en olisi muuten pystynyt hiljaa olemaan! Tuolla tavalla esitettyä pyyntöä olisi ollut mahdotonta olla kunnioittamatta, koska se olisi perustunut hänen TARPEENSA TÄYTTYMISEEN, eikä hänen tunnetasolla tekemäänsä TUOMIOON suhteessa minun puheliaisuuteeni, kuten asian laita oli. Tämän tarinan tekee varsin huvittavaksi se, että Alexander-tekniikan opettajakoulu, missä episodi tapahtui oli nimeltään "The Constructive Teaching Centre", eli sattuu sitä paremmissakin piireissä!      

Terveisin, Turo

Kävelin viime viikolla Läntisellä pitkäkadulla kumppanini Marjan kanssa. Vastaamme tuli vanhempi mies, jonka hymyili kuin Naantalin aurinko, moikkasi meille iloisesti ja sanoi: "Katsokaapa, mitä minulla täällä on!" avaten samalla kassiaan. Ottaen huomioon miehen punoittavan nenän, en ollut hirveän yllättynyt, että näin kassin pohjalla puoliksi juodun Suomi Viina -pullon ja avaamattoman likööripullon. Katseeni kääntyi kuitenkin niiden vieressä olevaan Pågen-pikkuviineripussiin ja sanoin miehelle hetken mielijohteesta, että "Kai sä nyt mulle sentään pullaa tarjoat?"

Ehdotukseni tuli ilmeisesti väärin kuulluksi, sillä hän alkoi välittömästi tarjomaan minulle hörppyä viinapullosta, mistä kuitenkin kieltäytyin kohteliaasti. Ilmeisesti mies ei voinut ymmärtää, että minä todellakin pyysin saada häneltä vain pullaa, vaikka tarjolla oli peräti kahta sorttia viinaksia! Epäilemättä tämä oli täysin ei-lajityypillistä käyttäytymistä minulta, sillä olen geneettisesti suomalainen, vaikka minua tuon tuosta luullaan italialaiseksi tai espanjalaiseksi, koska olen tummatukkainen, sanavalmis ja kovaääninen...

Tajusin, että en ollut saamassa ilmaista pullaa ja päätin jatkaa matkaa eteenpäin. Pysähdyin kuitenkin niille sijoille, kun mies yllätti minut sanomalla, että "Tiedättekö mitä? En ole menossa minnekään ja olo tuntuu tosi vapaalta!" Kasvoilleni nousi liki hurmoksellinen hymy, nostin peukun pystyyn ja toivotin miehelle hyvää päivän jatkoa. Käännyin tämän jälkeen muutaman metrin päähän ehtineen Marjan puoleen ja hehkutin hänelle, että "Kuulitko, mitä hän sanoi? Ei ollut muuten mikään tyhmä mies!" Todellakin, tuo mies oli oivaltanut, tosin ehkä viinan voimalla, mutta kuitenkin, että vapaus ja onnellisuus on tässä ja nyt, eikä missään muualla!

Olin tohkeissani sen takia, että harva ihminen on vapautunut omaa onnellisuutta rajoittavasta "Sitten, kun mä saan SEN niin sitten minä olen onnellinen!" -ajatuksesta. Minusta tuntuu, että tämä jonkinlaiseen kansalliseen kulttuuriperimäämme lukeutuva futuurilause liittyy läheisesti ”kiireeseen”. Miksi muuten suurimmalla osalla vastaantulijoilla näyttää olevan "kiire jonnekin”? Ehkä ihmiset ovat kiireisiä sen takia, että he ajattelevat löytävänsä onnen/onnellisuuden ”jostain muualta”, kuin ”täältä”? Mitä muuta syytä siihen voisi olla? Miksi muuten kannattaisi suuntautua jonnekin muualle ja pitää vielä niin kauheaa kiirettä sinne päästäkseen?

Tämä kiireen/kiireettömyyden teema on keskeisessä osassa Alexander-tekniikan yksityistunneilla. Jokainen yksityistunneille tuleva ihminen oivaltaa hyvin nopeasti, että "kiire" ei ole pelkästään mielessämme, vaan myös kehossamme. Kiire tai tarkemmin sanottuna ajatus siitä, että olisi olemassa sellainen asia kuin ”kiire” saa meidän – kirjaimellisesti - varpaillemme, eli siirtämään painon päkiöiden/varpaiden päälle. Aivan kuin ollaksemme valmiita menemään jonnekin muualle, siis jonnekin muualle kuin ”tänne”, missä me aina pohjimmiltaan olemme. Kyllä vain, ”muualla oleminen” ei ole oikeasti mahdollista, vaikka me niin kovasti yritämmekin sitä!

Yrittäminen ja siihen liittyvä ei-läsnäolo häiritsee kehomme luonnollista tasapainoa, koska tietoinen tai ei-niin-tietoinen ajatus tyyliin ”Minun pitäisi olla muualla!” käskyttää lihaksemme yliaktivoitumaan mm. niskan alueella. Moni ihminen ei tajua sitä, kuinka ”kuuliainen renki” oma kehomme on, siksi meidän kannattaa tiedostaa, mitä ja miten me ajattelemme, varsinkin silloin, kun havaitsemme olevamme ”stressaantuneita”. Juuri tämän takia minä muistutan Alexander-oppilaitani, kun havaitsen heidän jännittävän esim. kehon tasapainon kannalta tärkeitä niskalihaksia turhan takia, että "Anna niskalihastesi olla vapaat. Älä valmistaudu menemään minnekään, vaan anna kehosi olla vapaa ja liikkua alas tuolille käsieni ohjaamana.”

Meidän tarvitsee siis oppia olemaan tietoisesti läsnä, tässä ja nyt, eikä yrittää olla missään muualla. Vain tätä kautta me voimme kokea olevamme vapaita olemaan, liikkumaan tai tekemään mitä ikinä sitten päätämmekään tehdä. Jos ei ihan samalla tavalla, kuin Läntisellä pitkäkadulla minua vastaankävellyt mies, niin saman suuntaisesti kuitenkin, sillä saman hymyn huulille nostavan vapauden-tunteen voi kokea myös ilman alkoholia, jos opettelet Alexander-tekniikkaa ja käytät sitä joka kerta, kun "kiire" hiipii mieleesi!

Terveisin, Turo

Amerikkalainen Henry Ford (1886-1947) sanoi aikoinaan, että ”Jokainen, joka lopettaa oppimisen on vanha, oli hän 20-vuotias tai 80-vuotias. Jokainen, joka pyrkii oppimaan uusia asioita pysyy nuorena. Tärkein asia elämässä on pitää oma mieli nuorena.” Olen samaa mieltä hänen kanssaan, että me voimme oppia, vaikka olisimme kuinka vanhoja. Ratkaisevaa on myös se haluammeko me oppia vai emme! Mutta, mitä muuta oppiminen meiltä vaatii?

Minun nähdäkseni tärkein asia oppimisen kannalta on taito olla "väärässä". Toisin sanoen, "virheiden tekemisen" salliminen itselleen, kun opettelee jotain uutta asiaa. Meillä aikuisilla näyttää kuitenkin olevan erittäin matala toleranssi väärässä olemisen suhteen, sillä jokainen meistä lienee haukkuneensa itseään "tyhmäksi", kun ei ole oppinut jotain uutta asiaa? Tai hävenneensä itseään muiden edessä tehtyään virheitä?

Onneksi näin ei ollut, kun olimme lapsia, sillä muussa tapauksessa harva meistä osaisi kävellä tänä päivänä! Harvalla meistä on nimittäin jäljellä sitä kärsivällisyyttä, kuin pienellä lapsella, joka opettelee ensin nousemaan konttausasennosta seisomaan, ottamaan askelia ja lopulta kävelemään. Lapsi ei myöskään ajattele tekevänsä virheitä, vaikka hän kaatuu pyllylleen tuon tuosta. Ei, hän ottaa opikseen ja yrittää seuraavalla kerralla säilyttää tasapainonsa hieman paremmin, kunnes hän oppii seisomaan, kävelemään, potkaisemaan palloa juoksusta ja ties' mitä muuta!

Kävelemään opetteleva lapsi ei siis masennu, jää maahan makaamaan ja sano vihaisena, että "Tämä homma menee ihan perselleen! Mä en jaksa enää, mä otan lopputilin!" Meillä aikuisilla on siis paljon opittavaa lapsilta tässä suhteessa, sillä aikuisena eläminen on paljon mukavampaa, kun sallii itsensä "olla osaamatta". Varsinkin, jos on vasta opettelemassa jotain asiaa tai taitoa! Siitä huolimatta me näytämme usein vaativan itseltämme osaamista, eli "oikein tekemistä" jo etukäteen, mikä on luonnollisesti mahdotonta. Juuri tämän takia monet meistä välttelevät tilanteita, missä pitäisi oppia uusia asioita tai taitoja, erityisesti niitä, jotka ovat oman mukavuusalueemme ulkopuolella.

Minulla itselläni sellainen alue on tavannut olla tietokoneiden ja tietokoneohjelmien käyttö, mikä on epäilemättä yhteydessä siihen, että en ole matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Alexander-tekniikan opettama inhibitio on auttanut minua kovasti siinäkin asiassa, koska minun on tänä päivänä paljon helpompaa pysyä rauhallisena tilanteessa, jossa minä ei ymmärrä jotain asiaa kunnolla.

Tämä ei-ymmärtämisen salliminen auttaa minua luonnollisesti toimimaan oppimistilanteessa entistä analyyttisemmin/ rationaalisemmin. En myöskään koe oman itsetuntoni tai arvoni ihmisenä olevan enää vaakalaudalla oppimistilanteissa. Toisin oli lapsena ja nuorena, kun menin pyytämään insinööri-isältäni apua jonkin matemaattisen tehtävän ratkaisuun. Hän nimittäin tapasi huutaa minulle kurkku suorana viimeistään (!) kolmen näyttämisen jälkeen, että "Etkö sinä nyt saatana ymmärrä tätä!"

Minulla on siis kokemusta äärimmäisestä "oppimisstressistä", mutta onneksi myös siitä, miten sitä voi lievittää tehokkaasti Alexander-tekniikan avulla. Tietokoneen käyttötaitojen suhteen voin sanoa, että hankin vajaa pari vuotta sitten takataskuuni Tietokoneenkäyttäjän A-kortin. Kyllä, minulta ei mene enää (välittömästi) sormi suuhun, kun avaan Word-, Excel-, Powerpoint- tai Photoshop-asiakirjan. Voin siis huudahtaa erästä toista amerikkalaista suurmiestä mukaillen: Yes I Can!   :-)

Terveisin, Turo