Elämän ekaluokkalainen

Näin eilen kotini ikkunasta kuinka Vähäheikkiläntien vieressä kulkevalla kevyenliikenteenväylällä käveli pieni poika iso koulureppu selässään. Todennäköisesti ekaluokkalainen, joka oli matkalla kotiin. Pysähdyin välittömästi niille sijoilleni ja jäin havainnoimaan tämän pojan olemusta, sillä siitä huokuva verkkaisuus loi voimakkaan kontrastin suhteessa niihin miehiin ja naisiin, jotka yleensä kiiruhtavat kävellen, juosten tai pyörällä kotini ohitse.

Aivan samalla tavalla kuin muutkin ihmiset, myös tämä poika oli menossa jonnekin, todennäköisesti koulusta kotiin, mutta hänellä ei ollut kuitenkaan kiire saapua sinne. Hän oli ilmiselvästi matkalla, eikä ajatellut sen kummemmin sen päämäärää, vaan sitä, missä hän oli juuri nyt. Hän oli yhtä sen tila-avaruuden kanssa, josta hänen oma kehonsa ikäänkuin "nousi esiin" ja näkyi liikkuvana kuvana minun näköjärjestelmäni ja aivojeni luomassa havaintokentässä.  
 
Havainnoin pojan verkkaisia liikkeitä. Sitä kuinka hän käveli metrin tai kaksi, pysähtyi ja kääntyi katsomaan jotain maassa olevaa pientä esinettä, ehkä kevyenliikenteenväylän vieressä kasvavasta männystä tipahtanutta käpyä. Oli mitä ilmeisintä, että tämä poika ei tunnistanut aikaa ja sen kulkua. Ei, tämä poika liikkui ajattomuudessa ja tila-avaruudessa, joka tarjosi hänelle loputtomasti kiinnostavia esineitä ja ilmiöitä, joiden luo pysähtyä, katsoa niitä hetki ja jatkaa matkaa kotiin. Hänen päämääränsä oli epäilemättä selvä, mutta se, kuinka hän meni sitä kohden sisälsi vapauden ja mahdollisuuden pysähtyä koska tahansa.

Toisin sanoen, tällä pojalla oli suunnitelma ja hän oli "sitoutunut" siihen, mutta ei kuitenkaan sellaisella tavalla, joka olisi suistanut hänen keho-mielensä pois tasapainosta ja aiheuttanut hänelle turhaa lihasjännitystä, painetta ja siten kipua omassa kehossa. Tämä poika ilmensi minulle kaikkea sitä, mitä Alexander-tekniikka pohjimmiltaan on: kykyä säilyttää oma vapaus, vaikka olisimme menossa jonnekin tai tekemässä jotain. Tai olisimme vain olemassa, ihan paikoillamme, mikä on epäilemättä meille aikuisille haastavinta, sillä me emme voi "tehdä" sitä, mitä "oleminen" on.

Ei, me emme voi yrittää olla, sillä olemisessa on kyse siitä, että me emme tee mitään. Me Alexander-opettajat kutsumme tätä "ei-tekemiseksi" ja tämä on epäilemättä keskeisin asia, mitä me harjoittelemme Alexander-tuntien aikana. Tämä tapahtuu siten, että me tutkimme jotain arkipäiväistä aktiviteettia, kuten seisomista ja siitä tuolille istumista tai tuolilta seisomaan nousemista, eli sitä kuinka me liikumme tila-avaruuden eri tasoilla. Mitä me yleensä havaitsemme oppilaani kanssa on, että pelkkä ajatus siitä, että "Kohta minun pitää istua alas tuolille..." aiheuttaa turhaa lihasjännitystä oppilaan kehossa ja suistaa hänet jonkinasteiseen epätasapainon tilaan, josta käsin liikkuminen tuolille muuttuu jollain tavalla jäykäksi ja kömpelöksi.

Mistä tässä on siis kysymys? Minun nähdäkseni siitä, että me emme osaa olla kuin tuo kotini ohi kulkenut "elämän ekaluokkalainen", joka ei tehnyt koulusta kotiin kävelemisestä minkäänlaista "suoritusta" ja tehnyt siitä siten "henkilökohtaista". Kyllä, jokainen meistä tietää omasta kokemuksesta käsin, että jonkun asian "henkilökohtaiseksi tekeminen" aiheuttaa välittömästi turhaa lihasjännitystä, salpauttaa hengityksen, saa hikoilemaan tai sydämen hakkaamaan voimakkaammin. Toisin sanoen, me aiheutamme itse itsellemme noita stressioireita oman ajattelumme kautta, eli stressi ei ole mikään "ulkoinen tekijä", jonka "uhreja" me olemme. Me luomme sen itse ja siten me emme todellakaan tarvitse siihen ketään toista ihmistä!

Nyt on aika lopettaa tämä blogikirjoitus ja mennä aamupalalle, sillä kirjoitin tämän kirjoituksen ihan ohimennen, kun mieleeni nousi kuva tuosta pienestä pojasta, joka inspiroi minua eilen tietämättään. Niin, jos itse satut kaipaamaan inspiraatiota sen suhteen, kuinka voit löytää itsestäsi taas tuon "elämän ekaluokkalaisuuden", ota yhteyttä ja tule ottamaan selvä, kuinka Alexander-tunnit voivat tukea sinua tuon oman onnellisuutesi kannalta tärkeän taidon löytymistä!

Terveisin,
Turo

Ekaluokkalainen vuosimallia 1978. Olen toki jäävi asiaa arvioimaan, mutta koen löytäväni tämän saman "elämän ekaluokkalaisuuden" laadun itsestäni päivittäin kuin minkä havaitsen tästä vanhasta koulukuvastani. Epäilemättä asia, jota Alexander-tekniikan opettelu on tukenut todella paljon!