Harva "kehonomistaja" tietää, että tasapainoisen liikkumisen ja terveytemme kannalta tärkein nivel kehossamme on kallon pohjassa olevien kahden kuperan nivelpinnan ja atlas-nikaman (selkärangan ylin nikama) koveran nivelpinnan muodostama nivel (Kuva 1). Tämän nivelen toiminnan tukeminen on ensijainen asia, mihin me Alexander-opettajat keskitymme kehollisessa ohjaustyössämme. Tämä ja Kaikki on niskasta kiinni... kirjoitukseni osoittavat sinulle sen, että tähän opetukselliseen linjaukseen on erittäin hyvät anatomis-fysiologiset perusteet. Tässä suhteessa Alexander-tekniikan opetusjoukot ovat yhtenäisessä rintamassa, vaikka opetusmetodeissamme saattaa olla suuria eroja.

Itse puran Alexander-tekniikkaan, eli keho-mielen toiminnan tukemiseen liittyvää "koodia" teettämällä oppilaiden "kehonkarttaa" tutkivia pikatestejä. Niiden kautta olen havainnut, että jopa fysioterapeutit, toimintaterapeutit ja lääkärit saattavat luulla esim. ylimmän selkänikamansa sijaitsevan senttikaupalla alempana kuin se oikeasti sijaitsee. Niin, missä ylin niskanikamamme siis sijaitsee? Vastaus on "korvien välissä", eli ylin selkänikamamme sijaitsee korvannipukoiden tienoilla, samalla korkeudella kuin kitalakemme on.

Ehdotan, että laitat etusormesi korvanipukoiden takana/alla olevaan kuoppaan ja käännät kielesi vasten kitalakea, sekä 1) teet ns. alkavan nyökkäyksen, minkä jälkeen voit 2) liikuttaa päätäsi sormenpäillä kevyesti puolelta toisella, jotta saat kehollisen aistimuksen siitä, missä ylin selkänikamasi oikeasti sijaitsee. Moni ihminen luulee sen sijaitsevan jopa 10-15 cm alempana kuin se todellisuudessa sijaitsee! Tämä heijastuu esim. siihen, kuinka ihminen katsoo alaspäin tietokoneen näppäimistöä kohden, sillä hän tapaa tehdä tuon liikkeen sieltä käsin, missä hän kuvittelee ylimmän selkänikamansa olevan... Moni niskakipu johtuu siis siitä, että oma kehonkartta on tältä osin enemmän tai vähemmän pielessä, eli siihen ei auta Burana, vaan Alexander-tunnit!

Oma kehonkarttamme, eli mielikuvat sen suhteen, missä mikin anatominen osa sijaitsee kehossamme vaikuttaa siis siihen, kuinka me liikumme. Näiden mielikuvien korjaaminen siten, että ne vastaavat kehomme anatomista todellisuutta tukevat sitä, että me voimme liikkua entistä koordinoidummalla  tavalla. Tämän lisäksi tarvitaan toki Alexander-tekniikan opettajan tarjoamaa ohjausta, sillä on täysin epärealistista kuvitella, että sinä pystyisit yksin purkamaan jopa vuosikymmeniä vanhoja reaktio- ja kehonkäyttömalleja, jotka rajoittavat sinun toimintakykyäsi.

Oheiset kuvat ja niihin liittämäni kuvatekstit antavat jonkinlaisen kuvan siitä, mitä pään suuntautuminen "eteen ja ylös" tarkoittaa biomekaanisella tasolla. Kuvaan tähän asiaan liittyvää tapahtumasarjaa yleensä seuraavalla tavalla: Kun me sallimme oman päämme lähteä ns. alkavaan nyökkäykseen (Lue: "eteen"), se tarkoittaa lihastasolla sitä, että niskalihakset vapautuvat ns. pitenevään tilaan, mikä kutsuu selkälihaksemme vapautumaan turhasta jännityksestä. Näin selkälihakset sallivat selkänikamien liikkuvan poispäin toisistaan. Näin kasaan puristuneet välilevyt saavat lisää tilaa nikamien välissä ja mahdollisuuden parempaan nestekiertoon.

Tätä kautta selän ylikorostuneet kaaret oikenevat, eli selkäranka asettuu loivempaan kaarilinjaan. Tämä tarkoittaa samalla myös sitä, että pitenevä/ojentuva selkärankamme työntää päämme "ylös" tila-avaruudessa (Kuva 6). Tiesitkö, että jotkut Alexander-oppilaat ovat "kasvaneet" jopa 10-12 cm yksityistunneilla käymisen myötä? Kehon suuntaamisella tila-avaruudessa on siis valtava merkitys myös ulkonäkömme kannalta!

Tätä tarkoittaa siis pään suuntautuminen "eteen ja ylös" laajemmassa kehollisessa kontekstissa, eli "eteen ja ylös" ei viittaa ainostaan pään suuntautumiseen selkärangan huipulla, kuten moni ihminen näyttää sen mieltävän. Haluan vielä korostaa sitä, että suuntaamisessa ei ole kyse tekemisestä, eli pyrkimyksestä työntää päätä ylöspäin kaulan ja kehon etupuolen lihaksia jännittämällä, vaan pään luonnollisen suunnan sallimisesta inhibition avulla, mikä vapauttaa niskan, kaulan ja selän lihakset pitenevään tilaan.

Alexander-tekniikassa on siis kysymys kehomme luonnollisen tilan tukemisesta, eikä kehon pakottamisesta "hyvään ryhtiin", kuten esim. Pilates-tunneilla tehdään. Juuri tämän takia minä lopetin Pilates-menetelmän opettamisen 2004 ja päätin kouluttautua Alexander-tekniikan opettajaksi 2006-2009 Lontoossa, mikä on epäilemättä viisain päätös, mitä olen elämässäni koskaan tehnyt!

Terveisin, Turo

PS. Ensimmäinen artikkeli tässä kehon ja liikkumiseen biomekaniikkaan liittyvässä sarjassa oli nimeltään Mihin luonnollinen liikkuminen perustuu? Suosittelen sen lukemista, jos et ole sitä vielä tehnyt.

Kirjoitin viime viikolla blogikirjoituksen Oletko kärsinyt tarpeeksi? Pohdin tuossa kirjoituksessasi syytä siihen, miksi jotkut ihmiset eivät ole valmiita tulemaan Alexander-tekniikan tunneille. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa siitä, miksi jotkut ihmiset lopettavat Alexander-tunneilla käymisen juuri kun alamme saada positiivisia tuloksia aikaan? Nopea selitys on luonnollisesti se, että ihminen ei ole vielä kärsinyt tarpeeksi ollakseen valmis vapautumaan, mutta mistä muista syistä tämä sangen epärationaaliselta kuulostava ratkaisu saattaa johtua?

Uskon, että tämän ratkaisun takana on minäkuva, joka liittyy hyvin läheisesti siihen, miltä liikkuminen ja kehomme tuntuu. Uskallan sanoa, että se, jonka me miellämme olevan "minä" on tietynlainen tunne/lihastuntemus, joka on meille tuttu ja turvallinen. Miten tämä kaikki liittyy siihen, miksi joku haluaisi lopettaa Alexander-tunneilla käymisen?  

Oletan sinun jo lukeneen näiltä kotisivuiltani, että Alexander-tunneilla tutkitaan arkista kehonkäyttömme esim. seisomista, tuolille istuutumista, istumista ja seisomaan nousua. Tämä kaikki aistireseptorimme tukkivan viihteen turruttamista ihmisistä - "tosi tylsältä" kuulostava työskentely tähtää siihen, että me vapaudumme turhasta lihasjännityksestä, mikä tarkoittaa samalla myös sitä, että tunteeseen nimeltä "minä" liittyvä tuttu lihasjännitys häviää. Tämä tuntuu luonnollisesti ei-tutulta ja moni ihminen kokeekin sen ei-turvalliseksi, vaikka kyse on siitä, että muutos kohti olemisen keveyttä on juuri alkanut...

Tiedän Alexander-opettajana tarkalleen, mistä tässä on kysymys ja kannustan sen takia oppilaitani sietämään vapautta ja siihen liittyvää hämmennyksen tunnetta. Valitettavasti se on kuitenkin monille ihmisille sietämätöntä ja he lopettavat Alexader-tunneilla käymisen. Tämä on luonnollisesti minulle suuri pettymys opettajana, koska työni tähtää siihen, että oppilas 1) luottaa ohjaukseeni, 2) päästää irti turhista lihasjännityksistä ja saa kokemuksen vapaudesta ja 3) oppii löytämään sen ilman minun apuani. Mitä parempaa minä voisin olla opettamassa toiselle ihmiselle, kuin tätä menetelmää, joka opettaa meille olemisen taitoa?

Muistan elävästi, kuinka mystiseltä porilaisen elokuvateatterin seinällä 1988 näkemäni Olemisen sietämätön keveys -leffajulisteessa olleet sanat tuntuivat 17-vuotiaasta miehenalusta. Seisoin noiden sanojen äärellä pitkään, vaikka kaverini käskivät minua kiiruhtamaan kohti lippuluukkua ja jotain (Stallonen tai Schwartzeneggerin tähdittämää) actionpläjäystä. En välittänyt heidän huudoistaan, vaan mietin itsekseni, mitä ihmettä "olemisen sietämätön keveys" oikein saattoi tarkoittaa...

Voin sanoa nyt, että 1) aika, 2) riittävä määrä psyko-fyysistä kärsimystä ja 3) Alexander-tekniikan avulla tapahtunut vapautuminen on tehnyt tehtävänsä ja minä ymmärrän nuo sanat kokemuksellisesti. Olen siis läpikäynyt aiemmin kuvaamani säikähdyksen Alexander-tunnilla, mutta oletettavasti minä itse olin valmis sietämään olemisen keveyttä, koska olen nyt kannustamassa omia oppilaitani tekemään saman. Miksi? Sen takia, koska se mahdollistaa oman elämän elämisen juuri niin kuin itse haluaa sitä elää, ilman pakonomaista tarvetta hakea hyväksyntää omille teoille tai valinnoille muilta ihmisiltä!

Terveisin, Turo

Ihmisen, kuten kaikkien muidenkin selkärankaisten, liikkuminen perustuu periaatteeseen: pää johtaa, keho seuraa. Tämä periaate on helppo havaita konttaavan lapsen kohdalla, koska pää, niska ja selkäranka muodostavat linjan, mikä osoittaa kulkusuuntaan. Sama periaate pätee myös pystyasentossa liikkuvan lapsen ja aikuisen kohdalla, vaikka päälaki ja selkäranka osoittavatkin poispäin kulkusuunnasta, kohti taivasta.

Me Alexander-tekniikan opettajat kutsumme tätä pään, niskan ja selkärangan välistä orientaatiota termillä "peruskoordinaatio". Tämän liikkumisen laatuun vaikuttavan periaatteen oppiminen mahdollistaa sen, että pään ja kehon paino jakaantuu tasaisesti kehon eri nivelien päälle, eikä luo siten turhaa painetta/rasitusta yksittäisille nivelille. Tämä puolestaan mahdollistaa sen, että ylä- ja alaraajat pääsevät toimimaan vapaasti ja liikkuminen tuntuu kevyeltä ja helpolta. Mikä parasta, sinun ei tarvitse olla mitään urheilijatyyppiä kokeaksesi tämän!

Harva aikuinen on kuitenkaan kokenut tätä olemisen ja liikkumisen keveyttä sitten lapsuusvuosien. Tämä lienee seurausta siitä, että aloitettuamme koulunkäynnin me olemme viettäneet suuren/suurimman osan elämästämme istuen ja keskittyen mentaalisten ominaisuuksiemme kehittämiseen ja käyttämiseen koulussa/työpaikalla. Myös vapaa-aikamme ja harrastuksemme tietokoneiden, pelikonsolien, 3D-elokuvien, Youtuben, Facebookin jne. myötä on entistä mentaalisempaa laadultaan. Kaikki tämä on omiaan vieraannuttamaan meidät omasta kehostamme ja sen kuuntelemisesta...

Tämän seurauksena tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat nykyisin niin yleisiä, että me näytämme uskovan kollektiivisesti, että "Kipu kuuluu elämään." ja että sen kanssa pitää vain oppia elämään. Olen tämän asian suhteen eri linjoilla, sillä minun viestini on: Sinä voit vaikuttaa omaan hyvinvointiisi, eikä sinun tarvitse välttämättä kärsiä kivuista! Kyse on lähinnä siitä oletko valmis siihen, mitä muutos parempaan vaatii sinun taholtasi? Tervetuloa siis Alexander-tunneille oppimaan, kuinka elämä voi olla kivuton nautinto!

Terveisin, Turo

PS. Moni kollegoistani käyttää "peruskoordinaatio" termin sijasta alkuperäisestä "primary control" termistä käännettyä suoraa suomennosta "peruskontrolli". Koen, että tuon termin käyttö antaa kuitenkin väärän mielikuvan siitä, mistä tässä asiassa on oikeasti kysymys: pään, niskan ja selän luonnollisen suhteen sallimisesta, mikä on kontrollin vastakohta. En kuitenkaan usko, että kukaan kollegoistani kannustaisi sinua kontrolloimaan kehoasi, vaikka he tuota F.M. Alexanderin luomaa vanhakantaista ja harhaanjohtavaa "peruskontrolli" termiä käyttäisivätkin. 

Eräs Alexander-tunneilla jonkin aikaa käynyt nuori nainen kysyi, voisiko hänen isänsä saada Alexander-tekniikan avulla apua vuosia kestäneeseen yskään ja ääniongelmiin. Kerroin hänelle, että kärsin itse noista samoista vaivoista yli seitsemän vuotta ja pääsin niistä eroon nimenomaan Alexander-tekniikan avulla. Tätä ennen olin läpikäynyt käytännöllisesti katsoen kaiken sen, mitä kunnallisella ja yksityisellä puolella oli tarjota minulle hoidoksi mm. takaisinvirtaustestit, vatsantähystykset ja puoli vuotta kestäneen valmennuksen puheterapeutilla, omasta pussistani maksamat kalliit "äänihieronnat" ja ties mitä muuta!

Kyse oli vakavasta ongelmasta, koska yskiminen vaikeutti puhumista ja hankaloitti siten työtäni jooga- ja pilatesohjaajana. Käytin työssäni HYKS:n puheterapiaklinikan kautta lainaamaani langattomasti toimivaa mikrofoni-headsettiä ja äänentoistolaitteistoa, mikä sai yskäni kuulostamaan vieläkin pahemmalta oppilaideni korvissa! Toki mikrofonista oli apua, koska minun ei tarvinnut korottaa ääntäni, mutta toisaalta se sai minut pidättämään yskän tuloa, eli puristamaan huulet yhteen, jännittämään kurkun, kaulan, rintakehän ja vatsan alueen lihaksia estääkseni itseäni yskimästä mikrofoniin.

Tämän seurauksena ääniongelmat pahenivat entisestään ja ne jatkuivat vielä vuosien ajan, kun olin lopettanut työni jooga- ja pilatesohjaajana 2004. Pääsin yskästä ja ääniongemistani eroon vasta 2007, kun olin muuttanut Lontooseen kouluttautumaan Alexander-tekniikan opettajaksi. Eräänä päivänä minä vain huomasin, että lihasjännitykset kurkun, kaulan, rintakehän ja vatsan alueella olivat poissa, hengitys kulki vapaasti ja - mikä parasta - yskä ja ääniongelmat olivat hävinneet kuin itsestään! Todellakin, minä en ollut yrittänyt päästä niistä eroon enää pitkään aikaan, joten tavallaan minä sain lopulta sen, mistä olin jo luopunut. 

Tämä tarina vakuutti Alexander-oppilaani, joka kysyi voisiko hän ostaa isälleen lahjakortin, jotta hän voisi ottaa selvää siitä, voisiko Alexader-tekniikka voisi auttaa häntä. Viikkoa myöhemmin kysyin oppilaaltani, oliko hänen isänsä lämmennyt ajatukselle ja kävi ilmi, että niin ei ollut käynyt. Päätin kysyä oppilaaltani, oliko hänen isänsä kertonut mitään syytä, miksi hän ei ollut valmis ottamaan hänelle tarjottua isäinpäivälahjaa vastaan. Oppilaani sanoi, että "Ei hän sanonut mitään syytä, mutta isäni varmaan luulee, että jos hän tulisi tänne (Alexander-tunnille) niin hän joutuisi tekemään jotain."

Puhuin oppilaani kanssa asiasta vielä myöhemmin ja sain häneltä sekä luvan kertoa tämän tarinan, että sellaisen tarkennuksen, että hänen isänsä saattoi jännittää sitä, että Alexander-tunnilla saatettaisiin tehdä jotain vaikeita äänenkäyttöön liittyviä harjoituksia, joista selviytymistä hän mahdollisesti jännitti ja mikä sai hänet kieltäytymään lahjakortista. Shakkitermein ilmaistuna päädyimme "pattitilanteeseen" ja muutos kohti parempaa ei ollut mahdollista tapahtua. Tässä tapauksessa se olisi tarkoittanut vain sitä, että isä olisi kiittänyt tytärtään kauniisti, ottanut vastaan ilmaisen Alexander-tunnin ja tullut selvittämään, miten hän olisi voinut hyötyä tekniikan opettelusta...

Tehtäköön muuten tässä kohtaa selväksi se, että Alexander-tekniikassa ei ole varsinaisia "harjoituksia". Kyse on omien reaktio- ja kehonkäyttömallien tiedostamisesta ja niiden purkamisesta, jos ongelman tutkimisen kautta katsotaan siihen olevan tarvetta. Tämä eräänlainen "poisoppimisprosessi" tapahtuu erilaisissa arkisissa aktiviteeteissa, kuten seisomisessa, tuolille istuutumisessa, istumisessa ja tuolilta seisomaan nousemisessa. Ääniongelmista kärsivän ihmisen kanssa minä tutkisin luonnollisesti myös sitä, kuinka hän esim. sallii hengityksen tapahtua, päästää alaleukansa avautumaan ja lähtee tuottamaan puhetta.

Mitään tämän kummallisempaa Alexander-tunneilla ei siis tehdä, mutta menetelmän voima piilee juuri tässä yksinkertaisuudessa! Todellakin, kuten oma "selviytymistarinani" osoittaa mitään taikatemppuja ei tarvita, kun me vain ensin tiedostamme, 1) mitä me teemme ja 2) miten me voisimme tehdä tuon saman asian eri tavalla, sillä ongelman poistuminen ei voi tapahtua, jos me jatkamme toimintaamme samalla tavalla kuin tähänkin asti. Kyse lienee pohjimmiltaan siitä, olemmeko me kärsineet tarpeeksi, jotta olemme valmiita muuttumaan?

Terveisin, Turo

On ollut vain ajan kysymys, koska kirjoitan Angry Birds -ilmiöstä ja siitä, kuinka se ei tue meidän hyvinvointiamme, vaikka tunnenkin syvää kansallista ylpeyttä siitä, että lintupelin kehittänyt yritys on SUOMALAINEN! Siis vähän samalla tavalla kuin Nokian ollessa menestynyt matkapuhelinvalmistaja, joka on verbaalisen idolini Jari Tervon sanoin "Menneen talven Lumia" ja aiheuttaa meille nyt syvää häpeän tunnetta, sekä muistuttaa meitä jokaisen tappiollisen tulosvaroituksensa myötä siitä, kuinka naiiveja me olimme omissa nationalistis-narsistisissa tunnelmissamme...

Annan toki kreditin Roviolle siitä, että he ovat tahkonneet hillittömät tulot TYHJÄSTÄ, eli luomalla ensin pelin ja löytäneet sen jälkeen peräti miljardi ihmistä, jotka ovat valmiita sinkoamaan lintuja ritsalla kohti pesänryöstäjämyyriä, jos olen ymmärtänyt oikein tämän pelin huikean idean? Ihan oikeasti, MILJARDI ihmistä hakee elämäänsä sisältöä tällaisesta typerästä pelistä, jota suurin osa pelaajista pelaa luottokortin kokoisella näytöllä? Siis samaan aikaan, kun pienempi kuin 52-tuumainen taulutelevisio omassa kodissa on synonyymi "takapajulalle"! Onko todellakin niin, että miljardi meistä ei malta OLLA JOUTEN ja lepuuttaa stressaantuneita aivojaan esim. sen 5-10 minuutin ajan, minkä seuraavan bussin tai junan tai taksin tuleminen kestää!

Ok, lienen provosoineeni tarpeeksi, jotta voin mennä asiaan ja esittää perusteluni otsikossa esittämälleni väittämälle, että me suomalaiset muuttuisimme vihaisiksi - tai pitäisikö sanoa vihaisemmiksi - sitä kautta, että näemme - Rovion harjoittaman aggressiivisen oheistuotteistamisen takia - Angry Birds -hahmoja nykyään joka paikassa? Vastaus löytyy aivojemme ns. peilisoluista, jotka aktivoituvat liikkuessamme, toisin sanoen, käyttäessämme lihaksia kehossamme, sekä silloin kun näemme toisten ihmisten liikkuvan. Tarkennettakoon, että myös kasvonliikkeet lukeutuvat "liikkumiseen". Tämä tarkoittaa sitä, että 1) jäljittelemme tiedostamatta muiden tekemisiä ja siten 2) jaamme heidän tunne- ja ajatuskokemuksensa. Varsin pelottava ajatus, jos ajattelee sitä, kenen kanssa joudumme viettämään aikaa esim. työpaikoillamme, vai kuinka?

Mutta, miten tämä aivojemme fysiologiaan liittyvä tieto liittyy Angry Birds -hahmojen näkemiseen ja miksi en näe niiden olemassaolon tukevan lastemme hyvinvointia? Jokainen meistä lienee havainnut, kuinka jo muutaman viikon ikäinen lapsi, joka ei näe vielä kovin hyvin, pystyy tunnistamaan äitinsä hymyn ja vastaamaan siihen. Tutkimukset ovat osoittaneet selkeästi, kuinka lapsen kasvu ja puolustusjärjestelmän toiminta, sekä motorinen, että kognitiivinen kehitys on optimaalisinta silloin, kun lapsi näkee toistuvasti äidin hymyilevät kasvot. Syy tämän kaiken takana on ns. hyvän olon hormoneissa, joita hymyileminen tuottaa ja jotka tukevat hyvinvointiamme - mitä moninaisimmin tavoin - myös aikuisena!

Miksi me siis olemme unohtaneet kaiken tämän ja ostamme nyt kymmenien miljoonien eurojen arvosta Angry Birds -oheistuotteita, jotka saavat lapsiemme kauniit hymyt hyytymään ja heidän hormonitoimintansa muuttumaan siten, että se riskeeraa heidän keho-mielensä terveyden? Ollaksemme "hyviä vanhempia", jotka haluavat panostaa lapseensa ja auttavan häntä pysymään "ajan hermolla" jo pienestä pitäen? Heidän hyvinvointinsa hinnalla?

Ihan oikeasti, kuinka hyvää ja palkitsevaa lapsen on esim. syödä kaikki ruoka lautaseltaan, jos tuosta on seurauksena se, että lautasen pohjassa lasta odottaa punainen irvistävä Angry Birds -hahmo? Eivätkö nykyajan trenditietoiset vanhemmat enää omaa sen verran älliä, että he tajuaisivat, kuinka he rakentavat itselleen henkilökohtaista helvettiä sitä kautta, että heidän lapsensa ovat muuttumassa vihaisiksi pikkulinnuiksi, joista myöhemmin kasvaa vihaisia, eli suomeksi sanotuna vittuuntuneita aikuisia?

Haloo, haloo! Kuuleeko "Järkevien Ihmisten Suomi" minun ääntäni tässä asiassa ja lopettaa syytämästä rahaa niin sanotulle "viihdeyritykselle" nimeltä Rovio Entertainment Oy? Ihan vaikka "kansanterveyden nimissä", sillä meillä on tässä maassa jo puoli miljoonaa ihmistä, jotka syövät masennuslääkkeitä, koska heidät on OPETETTU olemaan ja ajattelemaan MASENTAVALLA TAVALLA ja sen jälkeen "ratkaisemaan" aikuiselämän haasteiden aiheuttama ongelma nimeltä "hämmennys" syömällä pillereitä. Tämä lieneekin Rovion seuraava oheistuote: "Angry Birds Pill - jos elämä vituttaa sinua!"

Ihan oikeasti, me voimme elää parempaa elämää, jos lahtaamme Angry Birds -hahmot ja teemme niistä jauhelihaa, aivan kuten tuo Facebookissa levinneen Angry Birds Minced Meat -kuvan tekijä oli ilmeisesti oivaltanut!

Terveisin, Turo  :-)

PS. Viimeisin oheistuote, mistä kuulin on Angry Birds -kahvi, eli mikä sen mukavampaa, kuin katsella vihaista naamaa kahvipaketin kyljestä heti aamutuimaan ja suunnata sen jälkeen kohti toimistoa ja tehokasta työn tekoa!   :-)

Luin Iltalehdestä uutisen Yhdysvaltoja riepotelleesta Sandy-hirmumyrskystä. Uutisessa oli haastateltu erästä suomalaista opiskelijaa, joka kertoi, että sähköt olivat menneet poikki edellisenä iltana ja niiden ei oletettu palaavan vielä moneen päivään. Suomalaisopiskelijan koulun sanottiin sijaitsevan vain muutaman korttelin päässä, mikä oli "onni onnettomuuden keskellä", sillä kampuksella oli kuulemma varageneraattori ja oppilaat saivat käydä lataamassa siellä puhelimiaan ja käyttämässä tietokonetta...

Anteeksi mitä? Onni onnettomuuden keskellä? Tähänkö on tultu, että omat hirmumyrskyn tuhoa kauhistelevat Facebook-päivitykset eivät voi odottaa muutamaa päivää, minkä sähköjakeluun liittyvien ongelmien ratkaiseminen vaatii? Eikö kannattaisi mennä tietokoneen äärellä istumisen sijasta esim. vähentämään palomiesten työtaakkaa raivaamalla pois kaduilta liikkumista haittaavia katkenneita puunoksia, katonriekaleita jne? Onko käytännöllisiksi teoiksi asti yltävä "yhteisöllisyys" todellakin niin "dead"? Eikö kannattaisi ajatella, että tästä (sähkökatkon ajaksi suljetun kuntosalin) CrossFit -harjoituksen korvaavasta ja oikeasti hyödyllisestä toiminnasta saisi hyvän mielen ja kunnioitusta omassa elinyhteisössä!

Ymmärrän toki, että on hyvä tekstata äidille Suomeen ja kertoa , että "Älä huolehdi, olen hengissä", mutta sen verran virtaa varmaan olisi löytynyt kännykästä muutenkin? Epäilykseni siis on, että tuota koulun varageneraattorin tarjoamaa virtaa olisi voitu käyttää paljon hyödyllisemminkin kuin kännyköiden ja tietokoneiden lataamiseen? Varsinkin, koska saman uutisen mukaan monet puhelin- ja tietoliikenneverkot eivät ole edes toimineet!

Ok, mutta miten tämä uutinen liittyy Alexander-teknikkaan? Minun nähdäkseni siten, että Alexander-tekniikan opetteleminen, erityisesti sen opettama inhibitio, kehittää "läsnäolon taitoa" ja antaa meille uuden perspektiiviin suhteessa elämään ja maailmaan ympärillämme. Inhibio opettaa meille vääjäämättä kykyä nähdä, mikä on OLEELLISTA ja ENSIARVOISEN TÄRKEÄÄ oman elämämme kannalta ja mikä ei. Kiireinen ihminen ei pysty tähän, koska se edellyttää 1) pysähtymistä, sekä oman perspektiivin 2) tutkimista ja 3) kyseenalaistamista.

Tätä kautta Alexander-tekniikka auttaa meitä löytämään uusia toimintastrategioita, mikä tukee luonnollisesti omaa hyvinvointiamme. Joskus Alexander-tekniikka saattaa myös auttaa meitä säästämään rahaa, kun ei enää näe syytä ostaa jokaista uutta hilavitkutinta, mitä meille tyrkytetään! Juuri inhibointi on johtanut minut viime aikoina pohtimaan, että tarvinko minä oikeasti sellaisen kännykän, missä on kamera, vai riittäisikö minulle se 19,90€ maksava perusluuri, jolla minä pystyn soittamaan ja hoitamaan asiani?

Uskon, että pystyn, sillä en muista käyttäneeni juuri koskaan kännykkäkameralla ottamiani kuvia. Miksi siis sijoittaa rahaa älypuhelimeen? Varsinkin, koska olen ex-kilpasuunnistaja, joka pystyy ja haluaa löytää itse perille! Siis ilman tukeutumista älypuhelimien tarjoamaan gps-navigointiin, joka estää meitä kehittämästä ja ylläpitämästä omaa suuntavaistoamme, eli TILA-AVARUUDELLISTA ÄLYÄMME, joka on välttämätöntä oman kehonkäytön kannalta, koska se liittyy läheisesti siihen, kuinka me "suuntaamme" kehoamme liikkuessamme (Lue lisää täältä).

Toisaalta, kuten Olo tuntuu tosi vapaalta! -blogikirjoituksessani sanoin: jatkuvassa kiireessä ja kontrollissa eläminen ei näytä saavan meitä hymyilemään yhtä leveästi kuin se, että annamme itsellemme mahdollisuuden "olla vapaita" ja "olla menemättä minnekään". Voin taata, että jos sallit itsellesi tämän esim. 10-15 sekunnin kerta-annoksina pitkin päivää niin oma elämä ja maailma alkaa taas muistuttamaan enemmän sitä uusia mahdollisuuksia täynnä olevaa hiekkalaatikkoa, minkä sinä näit ja koit, kun olit pieni lapsi!      

Terveisin, Turo