Olin opettamassa Alexander-tekniikkaa yksityistunnilla eräälle pianistille, jonka kanssa työskentelystä kirjoitin jo aiemmin. Tämän tapaamisen aihe oli seisomisen, kumartumisen, tuolille istuutumisen ja tuolilta ylös nousemisen tutkiminen. Tavoitteena oli antaa kaiken sen tapahtua luonnollisesti, ilman turhaa ponnistelua, mutta emme päässeet tällä tunnilla seisomista pidemmälle, koska näin edessäni nuoren miehen, joka ottanut hyvin omintakeisen seisoma-asennon, jossa hän jäykistää koko kehoansa lihaksistoa tavalla, että hänen nivelensä eivät anna yhtään periksi, jotta hän voisi tuntea lattian antaman tuen jalkojensa alla, kumartua ja liukua tila-avaruuden halki nivelet vapaana ja päätyä istuutumaan hänen takanaan olevalle tuolille.

Seison hänen vierellään ja totean hänen niskaansa toisella kädellä kevyesti koskettamalla, että hänen niskansa on jäykkä, mikä vahvistaa tämän tekniikan luojan F.M. Alexanderin 1890-luvulla tekemän luonnolliseen, tasapainoiseen ja sulavaan liikkumiseen liittyvän havainnon siitä, että niskalihasten vapaus on välttämätöntä ylä- ja alaraajojemme vapaan liikkumisen kannalta. 

Tämän takia en lähde pakottamaan häntä kumartumaan ja istuutumaan tuolille vaan pysähdyn tekemään lisää havaintoja oppilaastani psyko-somaattisena kokonaisuutena, jotta voisin ymmärtää, mikä saa hänet jäykistämään kehonsa lihaksistoa ja ottamaan tälläisen silmiinpistävän jäykän seisoma-asennon. Katson hänen jännittyneitä kasvojaan ja silmiään sivulta käsin ja näen siellä heijastuksen jostain, jota olen nähnyt niin monien Alexander-tekniikan yksityistunneille tai viikonloppukursseille tulleiden ihmisten olemuksessa ympäri Suomea: voimakkaan pyrkimyksen kontrolloida kehoa ja sen asentoa.

Ymmärrettyäni syyn hänen kehonsa heijastaman voimakkaan lihasjännityksen ja nivelien jäykkyyden takana, otan käteni hetkeksi pois hänen niskaltaan. Teen tämän myös siksi, että haluan varmistaa, että hän ei ole niitä suomalaisia, jotka eivät ole tottuneet elämässään toisen ihmisen lähellä oloon ja kosketukseen, jonka takia hän olisi mahdollisesti reagoinut kehonsa lihaksiston kokonaisvaltaisen jännittämisen kautta. En havaitse hänessä tapahtuvan minkäänlaista vapautumista lihasten turhan jännittämisen tasolla, joka antaa minulle kuvan siitä, että hänen jäykkä seisoma-asentonsa heijastaa sitä, mitä hän ajattelee liittyen seisomiseen.

Astun oppilaan sivulta hieman eteenpäin, jotta voin katsoa häntä silmiin ja sanon hänelle, että "Älä yritä kontrolloida kehoasi vaan anna seisomisen tapahtua ilman mitään ponnistelua. Luota siihen, että sinun kehosi osaa seistä pystyssä, eikä se ole kaatumassa, jos annat sille mahdollisuuden seistä juuri siten, kuten se luonnollisesti seisoo.".

Kuultuani nämä sanani, tämä oppilas tuhahtaa ja sanoo minulle, että "Pitäähän minun kontrolloida kehoani, sillä muutenhan se kaatuu!" ja tulee siten paljastaneeksi sen, että olin tulkinnut hänen kehonkieltään oikein ja antanut hänelle ohjeen, joka oli täysin päinvastainen kuin se, mitä hän uskoi, että hänen pitäisi tehdä seistessä. Toisin sanoen, tuo voimakas tunnereaktio ja vastaus heijasti sitä, että hän uskoi, että hänen "pitäisi kontrolloida kehoa" ja minä puolestaan sanoin, että hänen ei tarvisi tehdä sitä, jos hän haluaisi tukea oman kehonsa hyvinvointia.

Havaitessani, kuinka voimakkaasti hän uskoi kehonsa kontrolloimisen välttämättömyyteen, tajusin samantien, että minun oli hylättävä hetkeksi Alexander-tekniikan opettajan normaalisti käyttämät ohjaustyökalut, koska ne olivat osoittautuneet käyttökelvottomaksi tämän oppilaan kohdalla, jonka ongelmallisen kehonkäytön syyt löytyivät hänen uskomusjärjestelmästään. Päätän lähestyä oppilasta The Work -menetelmän opettaman neljän kysymyksen kautta ja käymme siten seuraavanlaisen dialogin:

Minä: Hei, oletko valmis, että tutkimme tätä kehon kontrollointiin liittyvää asiaa muutaman kysymyksen kautta?
Oppilas: Ok.
Minä: Huomaatko, kuinka sinä näytät uskovan ajatukseen "Minun pitää kontrolloida kehoani."?
Oppilas: Joo...
Minä: Ok, tämän takia minä kysyn sinulta oletko sinä varma, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa tähän kysymykseen ihan lyhyesti sanomalla "kyllä" tai "ei" ja tiedä, että kyse ei ole "oikein vastaamisesta". Tässä ei ole siis kyse mistään kokeesta, sillä me haluamme vain tutkia sitä, mihin sinä uskot, ok?
Oppilas: Ok, minä vastaan "kyllä".
Minä: Hyvä! Seuraava kysymys on, että oletko sinä täysin varma siitä, että "sinun pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa jälleen "kyllä" tai "en", ja jos epäröit yhtään niin vastaa mieluummin "en" kuin "kyllä", sillä voidaksesi vastata "kyllä", sinun pitäisi olla "täysin varma", vai kuinka?
Oppilas: Ymmärrän... Minä vastaan siis, että "Ei, en ole täysin varma...".
Minä: Ok. Seuraava kysymys pyrkii tutkimaan sitä, miten tuo ajatus "Minun pitää kontrolloida kehoani." vaikuttaa sinun keho-mieleesi. Kysymys kuuluu näin: Mitä tapahtuu tai miten sinä reagoit, kun uskot, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Voitko kuvailla, mitä koet tai tunnet kehossasi? Entä mielessäsi?
Oppilas: Kaikki menee ihan jumiin!!! Tuntuu siltä, että en pysty tekemään mitään kunnolla... Seisominen tuntuu vaikealta... (Huomautus: Oppilaan kehollinen olemus on jännittynyt ja ilmaisee voimakasta stressiä, kun hän kuvaa tuon uskomuksen vaikutuksia itseensä.)
Minä: Ok, kiitos tästä avoimesta, suorasta ja rehellisestä vastauksesta. Nyt, minä kutsun sinut kuvittelemaan, että tuo uskomus, että sinun "pitäisi kontrolloida kehoasi" häviää sinun mielestäsi. Oletko ymmärtänyt, mitä kutsun sinun tekemään?
Oppilas: Kyllä.
Minä: Hyvä. Nyt, pysähdy ja tutki, mitä tapahtuu tai miten koet itsesi, jos tuo uskomus häviää ja on täysin poissa mielestäsi, eikä siten vaivaa sinua enää?

Oppilas seuraa ohjettani, huokaisee syvään ja sitten, näen, kuinka jotain "syttyy" hänen silmissään ja hän huudahtaa minulle innostuneena, että "Minä olisin vapaa! Kaikki sujuisi paljon paremmin!".

Tiedätkö mitä? Juuri niin siinä kävi! Toisin sanoen, tämän oivalluksen jälkeen tämä oppilas oppi päästämään irti tuosta kehon lihaksiston ja nivelistön jäykistävästä tavasta kontrolloida omaa kehoaan, jos havaitsin hänen tehneen niin jatkossa Alexander-tunneilla ja toin hänet tietoiseksi siitä. Sillä juuri se on minun tehtäväni Alexander-tekniikan opettajana: tuoda oppilaani tietoiseksi siitä, miten ja milloin hän alkaa jännittämään keho-mielensä tasolla ja kutsua hänet päästämään irti tuosta ponnistelusta ja palaamaan takaisin luonnolliseen tilaamme, joka sallii meidän olla, ajatella, liikkua ja tehdä asioita vapaasti. 

Kyllä vain, Alexander-tekniikassa ei ole kyse mistään "hyvästä ryhdistä", kuten useimmat ihmiset, jotka tulevat Alexander-tekniikan yksityistunneille ja viikonloppukursseille virheellisesti uskovat, josta myös tämän pianistin tapa kontrolloida kehoaan ja seisoma-asentoaan ilmeisesti kumpusi? Mitä siis tapahtuu, jos sinä luovut kontrollista? Oletko valmis katsomaan tätä asiaa kanssani Alexander-tekniikan yksityistunneilla tai viikonloppukursseilla ja tunnistamaan vapauden?
 
Terveisin,
Turo

PS. Annahan tutuillesi vinkkiä, että vedän Alexander-tekniikkaa arkeen! -kurssin 2.-3.3.2019 Vakka-Suomen Kansalaisopistossa, Uudessakaupungissa ja 16.-17.3.2019 Sastamalan Opistossa, Sastamalassa, kiitos!

Työskentelin muutama vuosi sitten erään Alexander-tekniikan yksityistunneille tulleen pianistin kanssa, mutta en havainnut hänessä tapahtuvan juuri minkäänlaista psyko-somaattista vapautumista, vaikka olimme tavanneet jo 8-10 kertaa. Olin ihmeissäni tästä tilanteesta, sillä havaitsen monissa oppilaissani tapahtuvan, jopa suuria psyko-somaattista muutoksia vain 1-5 tapaamisen jälkeen. Puhumattakaan niistä muutoksista, jotka joko havaitsen itse tai joista kuulen oppilaan antaman palautteen kautta 10-20 tapaamisen jälkeen.
 
Yksi parhaiten mieleeni jäänyt asiakaspalaute oli erään huippumaratoonarin antama palaute "Kahden viikon jälkeen minulta hävisi lonkkakipu, kuukauden jälkeen selkäkipu, mutta kyllä tämä on tehnyt kaikkein parasta minun päänupilleni.", jonka hän antoi jo kuukauden jälkeen, noin 8-10 tapaamisen jälkeen.  
 
Toisin sanoen, nämä kaksi oppilasta olivat käyneet yhtä monella Alexander-tekniikan yksityistunnilla, tosin sillä erotuksella, että pianisti kävi ohjauksessa kerran viikossa ja maratoonari kävi ohjauksessa 2-3 kertaa viikossa, mutta näin pianistin silti jatkaneen niskan ja muun kehon jännittämistä ihan samalla tavalla, kuten olin nähnyt hänen tekevän, kun hän oli tullut tapaamaan minua ensimmäistä kertaa...
 
Koska en uskonut antaneeni millään tavalla huonompaa ohjausta pianistille kuin maratoonarille, jonka kanssa työskentelin noihin samoihin aikoihin, päätin kysyä häneltä, että "Kuinka usein sinä ajattelet niskasi vapautumista Alexander-tuntien välillä kotona?". Kuultuaan tämän kysymyksen hän tuhahti turhautuneella äänellä ja sanoi, että "No, kyllähän minä sitä ajattelisin, mutta kun niskani on niin jumissa, että en voi!".
 
Kyllä vain, syyksi tämän oppilaan tilanteeseen niskan ja kehon jännitystilojen jatkumisen suhteen paljastui se, että hän ei ollut seurannut niitä yksinkertaisia ohjeita, jotka olin antanut hänelle Alexander-tekniikan yksityistunneilla, vaan oli tehnyt jotain ihan päinvastaista eli ajattelut niskan jäykkyyttä! Hän ei siis ollut ajatellut 8-10 viikon ajan Alexander-tuntien välillä kotonaan ajatusta "Niska vapautuu..." vaan, että "Niskani on ihan jumissa!!!". Tämän seurauksena hän oli tullut ylläpitäneeksi oman ajattelunsa kautta niskan jännitystilaa, joka oli syy siihen, että hänen koko kehonsa oli enemmän tai vähemmän jumissa.
 
Tajuttuani, mitä tämä oppilaani oli ajatellut ja nähtyäni tämän psyko-somaattisen syy-seuraus suhteen, sen, miksi en ollut nähnyt tämän oppilaani vapautuneen Alexander-tunneilla käymisen myötä, annoin hänelle ohjeen, että 1) tunnistaessaan jännitystä niskassaan, hänen tulisi päästää irti niskakipunsa sisäisestä vastustamisesta ja, sitä kautta, unohtaa se hetkeksi ja 2) siirtää oma huomionsa ja aloittaa ajattelemaan, että "Niska vapautuu, selkäranka pitenee ja selkä levenee". Siis sen sijasta, että hän ajattelisi, että "Onpa niskani taas jumissa..." ja jäisi siten jumiin tuon kehoa tuomitsevan ajatuksen ajatteluun ja niskakivun vastustamiseen, mikä oli syy siihen, miksi hän ei ollut vapautunut niskakivusta Alexander-tunneilla käymisestä huolimatta.
 
Toisin sanoen, jos kukaan meistä haluaa kokea jotain "uutta", meidän tulee ajatella ja toimia "uudella tavalla" kuin miten olemme ajatelleet ja toimineet aiemmin. Sillä, aivan kuten Albert Einstein sanoi, olisi "mielenvikaista" vain "tehdä asioita uudestaan ja uudestaan samalla tavalla ja odottaa joka kerta uusia tuloksia", jota myös "yrittämiseksi", "ponnisteluksi", "jääräpäisyydeksi" ja "sisuksi" kutsutaan. Tämän takia, pysähdy, tunnista mitä ajattelet ja mitä siitä on seurannut elämässäsi, sillä vain se voi motivoida sinua ajattelemaan toisin ja mahdollistaa sen muutoksen, jota olet toivonut kokevasi elämässäsi!
 
Terveisin,
Turo
 
PS. Jos jäit miettimään, saiko tämä oppilaani tämän jälkeen apua Alexander-tunneilla käymisestä, voin kertoa, että aion kirjoittaa hänen tapauksestaan vielä yhden kirjoituksen lisää, koska me läpikävimme hänen kanssaan vielä yhden "mentaalisen mutkan oikaisun" ennen kuin hän koki sen suuren oivalluksen, liittyen kehon kontrolloinnin tarpeettomuuteen, jonka jälkeen hänen keho-mielensä vapautui voimaan paremmin.

Sain taannoin eräältä Alexander-tekniikan yksityistunneilla käyvältä oppilaaltani lainaan englanninkielisen "The Tao of Pooh" -kirjan (suom. Nalle Puh ja Tao). Pidin tästä kirjasta paljon, vastaan tuli muun muuassa tämä Nalle Puhin ja Nasun välinen dialogi, joka kulki suomennettuna näin... 
​
”Kani on älykäs.”, sanoi Nalle Puh mietteliäästi.
"Kyllä,", sanoi Nasu, "Kani on älykäs."
"Ja hänellä on Aivot."
"Kyllä,", sanoi Nasu, "Kanilla on Aivot."
He olivat pitkään hiljaa. 
”Luulen,”, sanoi Nalle Puh, ”että siksi hän ei koskaan ymmärrä mitään.”

Olen Nalle Puhin kanssa täysin samaa mieltä, että "ymmärtämisen suurin este" on se, että me kuvittelemme "tietävämme" jotain, vaikkapa syyn johonkin psyko-fyysiseen oireeseemme. Tähän asiaan liittyen voin kertoa, että olen tavannyt Alexander-tekniikan opettajan työssäni todennäköisesti kymmeniä ihmisiä, jotka ovat kertoneet oman selkäkipunsa syyksi, että "Minulla on huono työtuoli." 

Tämän tarinan kuuleminen jaksaa hämmästyttää minua, sillä jos se olisi totta, eikö se tarkoittaisi sitä, että heidän selkäkipunsa häviäisivät vain työtuolia vaihtamalla? Miksi siis tulla enää tapaamaan Alexander-tekniikan opettajaa? Vielä hämmästyttävämpää on se, että jotkut näistä ihmisistä ovat vaihtaneet työtuolia jopa 4-5 kertaa ilman, että sillä olisi ollut mitään vaikutusta heidän selkäkipuunsa, ja siitä huolimatta, he ovat uskovat edelleen tuohon tarinaan minut tavatessaan!

Tällaisessa tilanteessa, jossa luokseni tullut ihminen kertoo "tietävänsä", minkä takia hän kokee jonkun psyko-somaattisen oireen, vaikkapa selkäkipua, minun tehtäväni on 1) kyseenalaistaa tuo "tietäminen" ja 2) kutsua hänet sitä kautta "ei-tietämiseen", sekä 3) vakuuttaa hänelle, että hänen ei tarvitse "ymmärtää" mitään. Sillä, kuinka minä voisin auttaa tuota ihmistä hänen kipuoireensa tutkimisen ja ymmärtämisen suhteen, jos hän on tuollaisessa jäykässä "tietämisen tilassa", eikä ole siten avoin näkemään asioita uudella tavalla, sekä näe sitä kautta todellisia syitä tuon kipuoireen ilmenemiselle?

Kyllä, juuri tämänkaltaisen "tietämisen" kautta me tulemme lukinneeksi itsemme "tietämisen vankilaan", emmekä näe noiden mentaalisten muurien ulkopuolelle, jotka ylläpitävät erilaisten psyko-somaattisten oireiden ilmenemistä. Tämä aina kiireisen ja siksi niin nopeita, pinnallisia ja älyllisiä tulkintoja tekevän Kanin edustama "tietäminen" ei siis palvele omaa hyvinvointiamme, ja vielä vähemmän sitä, että voisimme kokea olevamme yhtä yksinkertaisia, vapaita ja onnellisia elämässämme kuin Nalle Puh.

Tämän takia minä opetan luokseni tuleville ihmisille "pysähtymistä", "ei-tekemistä", "luonnollista olemista" ja "ei-tietämistä", joka sallii "ymmärryksen" tapahtua ihan itsekseen. Siis ilman minkäänlaista ponnistelua ja "ponnistelijaa", joka "yrittää ymmärtää", mutta "ei koskaan ymmärrä mitään" kuten Nalle Puh asian osuvasti ilmaisi.

Lopuksi, jos haluat kuitenkin välttämättä tietää jotain niin tiedä, että elämä on pohjimmiltaan ihan yksinkertaista, mutta niin kauan kuin sinä kuvittelet sen olevan monimutkaista elät kuin kiireinen Kani, ellet peräti kuin ahne Aasi, joka juoksee porkkanoiden perässä, etkä ehdi sen takia maistamaan tämän elämän yksinkertaista, ihmeellistä, makeaa ja hunajaista makua kuin Nalle Puh!

Terveisin,
Turo

Luokseni tuli eilen oppilas, joka ei ollut käynyt hetkeen aikaan Alexander-tunneilla. Hän istui eteisen jakkaralle ottaakseen kengät pois ja kysyin häneltä, "Mitä sinulle kuuluu?" Hän katsoi minua silmiin, huokaisi ja sanoi, että "Olen ihan poikki." En kysynyt häneltä, miksi hän koki olevansa "poikki", koska tiedän hänen olevan ihminen, joka ei halua välttämättä puhua omaa mieltään painavista asioista.  

Pyysin häntä siirtymään pöydälle puoliselinmakuulle, josta yleensä aloitamme Alexander-tunnit oppilaideni kanssa. Kysyin häneltä näkikö hän pöydän yläpuolelle kattoon kiinnittämäni "huoneentaulun" ja siinä näkyvät kysymykset. Hän sanoi näkevänsä ne. Puhuin hänelle hetken näistä huoneentaulussa olevista kysymyksistä. Erityisesti kysymyksestä, joka viittasi siihen, kuinka meillä ihmisillä on taipumus haluta "jotain muuta" kuin, mitä me koemme. 

Näin tehdessämme me näytämme uskovan, että se kokemus, mitä me haluamme olisi olemassa, vaikka se ei ilmene oman kokemuksemme tasolla tässä hetkessä. Toisin sanoen, sitä mitä me haluamme ei ole olemassa, vaikka me haluamme ajatella, kuvitella, toivoa ja uskoa niin. Voisi sanoa, että me me olemme tässä kognitiiviseen dissonanssiin perustuvassa uskossamme yhtä harhaisia kuin perussuomalaiset ja kokoomuslaiset, jotka näyttävät uskovat, että puolueen heikot kannatusluvut tarkoittavat sitä, että "Todellisuus on rikki" kun he käyttävät vaaleissa vuoronperään slogania "Politiikka on rikki."

Kutsuin oppilaani havaitsemaan myös sen, että meidän ei tarvitse haluta sitä, mikä on, koska se ilmenee jo täydellisesti tässä todellisuudessa. Toki, me voimme yrittää haluta sitä, mutta se ei ole tarpeen ja, toisaalta, se estää meitä kokemasta todellisuutta avoimesti, kaikessa rauhassa ja täysin luonnollisesti sellaisena kuin se on. Kyllä, meidän ei tarvitse siis "hyväksyä" tai "rakastaa" tällä hetkellä ilmenevää todellisuutta, riittää että me emme vastusta sitä sellaisena kuin se ilmenee. 

Sanottuani tämän oppilaalleni, emme puhuneet mitään pitkään aikaan. Istuin pöydän päässä hänen takanaan koskettaen samalla käsilläsi osin hänen päätään ja niskaansa. En tehnyt mitään, istuin vain hiljaa pöydällä puoliselinmakuulla makaavan oppilaani kanssa. Jossain vaiheessa tunsin, kuinka käsieni ja kehoni läpi kulki voimakas tunneaalto. Tunnistin tämän tunteen "suruksi" ja tunsin kuinka silmäni täyttyivät kyynelistä, kurkkuani puristi hieman ja rintakehäni tuntui pakahduttavan tiukalta. Tajusin, että olin ilmeisesti tunnistamassa käsieni kautta sen tunteen, minkä takia oppilaani oli sanonut olevansa "poikki". En tehnyt edelleenkään mitään, säilytin kosketuksen oppilaaseeni ja "annoin luvan" tälle tunnekokemukselle kulkea kehoni lävitse, jonka se teki muutamassa minuutissa.

Jatkoin hiljaa istumista. Havaitsin hetken päästä pientä liikettä oppilaan vatsan alueella. Tunsin hänen korvanlehtiensä liikahtavan sormiani vasten ja näin kuinka hänen silmäkulmansa kohosivat hieman ja poskipäänsä nousivat esille hänen suunsa kääntyessä hymyyn. Samalla kuulin pienen hihityksen äänen, joka kasvoi nopeasti nauruksi ja suorastaan "hepulin" asteelle. Yhdyin tähän oppilaani vapautuneeseen nauruun, jonka keskellä kuulin hänen sanovan, "Ihan uskomatonta!"

Tämän naurukohtauksen laannuttua oppilaani sanoi minulle, että on ollut viime aikoina "murheellinen", joka ei ole hänen "normaali tapansa olla" ja kuinka "raskaalta" se on hänestä tuntunut. Totesin tähän humoristinen pilke silmäkulmassa, että "Joo, se on hemmetin rankkaa hommaa esittää jotain muuta kuin on!" Tämä kommenttini kirvoitti oppilaastani lisää naurua. Oppilaani päätyi Alexander-tunnin lopussa takaisin eteiseeni, tällä kertaa täynnä iloa, voimaa ja kiitollisuutta, jota myös minä koin ja jonka merkiksi halasin häntä ennen kuin hän lähti luotani.

Mitä siis tapahtui tämän tapaamisen aikana? Mitä muuttui, jos mitään ylipäätään muuttui? Minun nähdäkseni ei mitään, paitsi se, että oppilaani ilmeisesti ymmärsi, mistä puhuin hänelle, tunsi kosketukseni kautta minun hyväksyvän läsnäoloni ja sen seurauksena hän antoi itselleen luvan olla ja kokea tunteensa ilman vastustusta ja löysi niiden takaa luonnollisen tilansa eli vapauden. 

Kyllä, juuri tästä aina läsnäolevan vapauden tunnistamisesta ja sen kautta koettavasta "muutoksesta" Alexander-tekniikassa on kyse. Jos siis vastustat todellisuutta, päästä tuosta vastustuksesta irti ja tiedä, että jos koet sen vaikeaksi, voit ottaa yhteyttä ja tulla luokseni, sillä juuri sitä minä opetan luokseni tuleville ihmisille!

Terveisin,
Turo

Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) on amerikkalaisen Bill Murrayn tähdittämä elokuva, jossa elämäänsä tyytymätön tv-toimittaja Phil Connors herää joka aamu samaan päivään amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jossa hän on televisiouutisryhmänsä kanssa tekemässä juttua kaupungin vuosittaisesta murmelipäivästä.
 
Elokuvan juoni on, että päähenkilö jää kiinni "aikasilmukkaan", jonka seurauksena kaikki tapahtumat alkavat toistua päivä päivältä samanlaisina. Hän jää "samanlaisen päivän vangiksi" ja kokee sen takia raivoa, turhautumista, epätoivoa, ahdistusta ja masennusta, mutta antautuu lopulta kaiken sallivaan "I don't mind." -mielentilaan, jossa ei vastusta Todellisuutta. Toisin sanoen, hän ei halua enää "jotain muuta" ja löytää sitä kautta avoimuuden ja rauhan eli "hyväksyy" oman elämänsä juuri sellaisena kuin se ilmenee.
 
Tämän Todellisuutta vastaan taistelun lopettamisen kautta hän vapautuu omasta tyytymättömyydestään elämää kohtaan ja siihen liittyvästä kärsimyksestä. Elokuva päättyy siihen kun hän "ottanut opiksi", vapautuu "aikasilmukasta" ja herää uuteen päivään ilman mitään toiveita, odotuksia ja vaatimuksia oman elämän suhteen. Tätä kautta hän ei halua enää "jonnekin muualle" ja näkee kaiken Täydellisyyden. Hän kokee Vapauden ja on sen seurauksena valmis jäämään loppuelämäkseen tuohon pikkukaupunkiin asumaan, vaikka oli aiemmin vihannut sitä oman mielensä pohjasta asti!
 
Ehdotan nyt sinulle, että pysähdyt hetkeksi, suljet silmäsi ja katsot sisäänpäin, löydätkö sinä kenties sisältäsi tällä hetkellä ajatuksen, "Minä haluan kokea jotain muuta!" suhteessa tähän ilmenevään Todellisuuteen? Jos et löydä niin onneksi olkoon, sillä se tarkoittaa sitä, että et ole ottamassa elämää henkilökohtaisesti ja voit siten nauttia siitä! Tarkista tämä asia kuitenkin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, koska ulkoiset tilanteet elämässäsi muuttuvat jatkuvasti ja sitä kautta myös se, kuinka sinä suhtaudut siihen haasteeseen, mitä tämä muutoksen virrassa oleminen vaatii sinulta kullakin hetkellä.
 
Jos siis tunnistat sisälläsi jonkinlaisen jännityksen, paineen, kivun ja ponnistelun tunteen eli "stressin", 1) kysy itseltäsi kysymys, "Haluanko minä jotain muuta kuin mitä koen juuri nyt?" ja 2) vastaa siihen "kyllä" tai "ei". Tiedä, että molemmat vastaukset ovat "oikein", sillä kysymys on Todellisuuteen liittyvän avoimen, suoran ja rehellisen vastauksen löytämisestä sisältäsi.
 
Jos vastaat "ei" eli et vastusta Todellisuutta, tutki miltä tämä tuntuu sinun kehossasi? Tukeeko tämä Todellisuuden hyväksyminen sinun hyvinvointiasi?
 
Jos vastaat "kyllä", tunnista, miltä tämä Todellisuuden vastustaminen tuntuu sinun kehossasi, ja tutki mitä se tekee sinun hyvinvoinnillesi? Löydätkö sinä mitään hyvinvointiasi tukevaa syytä pitää kiinni siitä ajatuksesta, että sinun pitäisi kokea "jotain muuta" kuin koet juuri nyt? Jos et, miksi jatkaisit enää Todellisuuden vastustamista? Oletko valmis olemaan Vapaa nauttimaan elämästäsi kuin elokuvan Phil Connors konsanaan?

Terveisin,
Turo

PS. Jos olet kiinnostunut tukemaan omaa henkistä hyvinvointiasi, ota yhteyttä ja tule tekemään ohjattua itsetutkimusta kanssani!

Olen käyttänyt Vivobarefootin paljasjalkakenkiä 2006 lähtien jolloin muutin Lontooseen opiskelemaan Alexander-tekniikan opettajaksi. Tämä kenkämerkki oli sangen hyvin edustettuna koulumme opettajien ja oppilaiden keskuudessa, ei varmasti vähiten siksi, että niiden pohjadesignin keksijä Tim Brennan oli saanut idean kenkien suunnitteluun isältään, joka oli Alexander-tekniikan opettaja. Kuultuaan poikansa kipeyttäneensä polvensa ja nilkkansa tennistä pelatessa, isä oli neuvonut häntä pelaamaan kokeeksi tennistä paljain jaloin. Timin suureksi yllätykseksi tämä neuvo auttoi ja kipeytyneet polvet ja nilkat kuntoutuivat, kun hän oppi liikkua luonnollisemmin tenniskentällä.

Tim oivalsi tämän kokemuksen kautta, kuinka polvien ja nilkkojen kipeytyminen oli linkittynyt kantakorotettujen, kiertojäykkien ja paksupohjaisten kenkien käyttöön. Koska muunlaisia kenkiä ei oikeastaan ollut tarjolla tuohon aikaan, Tim tarttui toimeen ja alkoi itse suunnitella kantakorotuksettomia, notkeita ja ohutpohjaisia kenkiä, jotka mahdollistaisivat jalan lihasten ja nivelten luonnollisen liikkeen, sekä tarjoaisivat samalla jaloille suojaa teräviltä esineiltä, märältä ja kylmältä.

Hän tuli luoneeksi Pohjois-Amerikan intiaanien mokkasiineja muistuttavat minimalistiset kengät, joissa oli 3 millimetriä paksu kumipohja, jonka sisälle oli laminoitu DuraTex-niminen pistosuoja suojaamaan jalkoja lasinsirujen, nastojen, naulojen jne. päälle astuttaessa. Kengissä ei ollut luonnollisestikaan mitään jalkaholvien tukia, kiertojäykkyyttä tai iskunvaimennusjärjestelmää. Vivobarefoot-kenkien designin lähtökohtana oli nimittäin se, että ihmisen jalka on rakenteeltaan täydellinen ja pystyy siksi tekemään luonnollisesti kaiken sen, mitä liikkuminen erilaisilla pinnoilla kävellen tai juosten vaatii niiltä. Tämä Timin suunnittelutyötä ohjannut näkemys oli siis täysin päinvastainen sille, mitä esimerkiksi lenkkikenkien valmistajat ovat väittäneet meille vuosikymmenien ajan myydessään meille kenkiensä pohjiin rakennettua Motion Control -tekniikkaa kovalla hinnalla...     

Tim esitteli tämän luonnolliseen liikkumiseen perustuvan kenkädesignideansa ystävälleen Galahad Clarkille, joka oli 1825 perustetun Clarks-merkkisiä kenkiä valmistavan suvun jäsen. Tämä Timin polvien ja nilkkojen kipeytymisestä tenniskentällä alkanut tapahtumaketju johti lopulta Vivobarefoot-merkin syntyyn vuonna 2003. Vivobarefootin kenkiä on siis valmistettu jo 12 vuotta, mutta merkki ei ole edelleenkään kovin tunnettu Suomessa. Tämä selittyy osittain sillä, että Vivobarefootin kenkiä alettiin tuomaan Suomeen vasta 2011 tienoilla, eikä kenkien jälleenmyyjiä ole edelleenkään kuin muutama. Suurin syy tähän selkeään paitsiotilanteeseen suomalaisilla markkinoilla lienee kuitenkin se, että kenkämyyjien on paljon helpompaa tehdä kauppa käyttämällä vanhoja myyntiargumentteja ja myydä asiakkaille entuudestaan tuttuja kantakorotettuja, kiertojäykkiä ja paksupohjaisia merkkikenkiä kuin niiden terveellisyyden kyseenalaistavia Vivobarefootin paljasjalkakenkiä? Miksi kukaan myyjä haluaisi käyttää enemmän aikaa asiakkaan kanssa vakuuttaakseen hänet Vivobarefoot-kenkien terveellisyydestä, jos hän on valmis ostamaan nopeammin sitä, mitä aina ennenkin? Miksi siis lähteä muuttamaan hyvin myyvää tuoteperhettä, vaikka tuo muutos olisi parempi asiakkaan terveyden kannalta?

Kuten sanottu, olen käyttänyt lähes yksinomaan Vivobarefootin kenkiä 2006 lähtien ja omistanut niitä yli 15 paria, mutta siitä huolimatta en suosittele kaikkia heidän kenkämallejaan varauksetta. Mitkä ovat minusta Vivobarefootin parhaat mallit ja miksi? Mitä parannuksia toivoisin näkeväni tietyissä malleissa? Mitä malleja en suosittele sinua ostamaan lainkaan? Tästä lisää myöhemmin julkaistavissa artikkeleissa, joissa keskityn niihin Vivobarefootin kenkiin, joita voit käyttää työpaikalla ja arkikäytössä. Julkaisen myöhemmin myös artikkelin, jossa perehdyn Vivobarefootin juoksu-, urheilu- ja retkeilykäyttöön tarkoitettuihin kenkiin. Voit toki tutustua jo etukäteen Vivobarefootin laajaan kenkämallistoon heidän omilla kotisivuillaan.

Terveisin,
Turo

Tutkimme Alexander-tunneilla oman kehonkäyttömme lisäksi omaa "kehonkarttaamme". Viittaan tällä termillä anatomiaamme liittyviin mielikuviin siitä, missä mikin lihas, luu, nivel jne. sijaitsee kehossamme, sekä kuinka ne sijoittuvat ja liikkuvat suhteessa toisiinsa. Olemme me siitä tietoisia tai emme, meillä jokaisella on kehonkartta, jonka pohjalta me ohjaamme kehoamme liikkuessamme kuin suunnistaja, joka liikkuu metsässä kartan ja kompassin avulla rastilta toiselle.

Mutta aivan samalla tavalla kuin suunnistajan käyttämässä kartassa voi olla virheitä kartantekijän jäljiltä, myös kehonkarttamme ei aina vastaa todellisuutta. Tämä johtaa sekä suunnistuksessa, että arkisessa liikkumisessa usein jonkinlaiseen "pummiin". Tarkoitan "pummilla" tässä yhteydessä sitä, että anatomisesti virheellisen kehonkartan seurauksena oma kehomme, sekä liikkuminen muuttuu jäykäksi tai jopa pysähtyy hetkeksi kun jokin lihas, luu tai nivel tuntuu menevän mystisesti jumiin... Tuttua? Käykö sinulle näin esim. istuessasi tuolille tai noustessasi ylös seisomaan? Oletko ajattellut tähän asti, että olet vain "luonnostasi jäykkä", etkä ole tullut ajatelleeksi sitä, että kyse olisi ehkä siitä, et tunne omaa kehoasi ja sen nivelien toimintaa, sekä niiden luonnollisia liikesuuntia, jotta voisit sallia niiden liikkuvan kevyesti ja helposti?     

Jos tilanne tuntuu tutulta niin voin lohduttaa sinua, että "Sattuu sitä paremmissakin piireissä!" Olen nimittäin teettänyt Alexander-oppilailleni erilaisia kehonkarttaan liittyviä testejä, joissa annan ihmisille ensin kynän ja paperia, jonka jälkeen kerron, että heillä on viisi sekuntia aikaa vastata. Tämän jälkeen saatan esim. nostaa jalkani tuolille malliksi ja pyydän heitä piirtämään nopeasti, muutamalla viivan vedolla, miltä säären ja jalkaterän luinen rakenne näyttää. Olen teettänyt tämän kyseisen testin suurelle joukolle ihmisille, joiden joukossa on ollut lukuisia lääkäreitä, fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja jne. ja jopa 90-95 prosenttia heistäkin ei tule piirtäneeksi kuvaan lainkaan kantaluuta, vaan L-kirjainta muistuttavan kuvan!

Miten on mahdollista, että nämä ihmisen anatomiaa jopa satoja tunteja opiskelleet ammattilaiset voivat "reputtaa" tällaisessa yksinkertaisessa anatomisen rakenteen ymmärtämistä mittaavassa testissä? Tämä tapahtuu minun nähdäkseni sen takia, että testissä on 1) tiukka viiden sekunnin aikaraja ja siten 2) ihmisellä ei ole aikaa mennä aivojensa teoreettis-rationaaliselle puolelle ja 3) muistella niitä anatomisia karttoja ja luurankomalleja, joita hän tuli koulussa opiskelleeksi. Vastaaminen tässä pikatestissä tapahtuu siis omien ei-tietoisten mielikuvien pohjalta, mitä meillä on omasta kehostamme. Nämä mielikuvat ovat usein luotu jo lapsena, vailla todenmukaista kuvaa anatomiastamme. Vanhat ei-tietoiset mielikuvat ovat siis jollain tapaa "syvemmällä" aivoissamme kuin myöhemmin opittu teoreettinen tieto. Juuri tämän takia nämä luomani pikatestit ovat osoittaneet hyvin haastaviksi jopa alan ammattilaisille, jotka ovat tavanneet päivitellä jälkeenpäin omia vastauksiaan posket punaisina ja sanoneet, että "Kyllä minun olisi tämä pitänyt tietää!"  :-)

Näiden kehonkartoitustestien tarkoitus on tuoda meidät tietoiseksi omasta ei-tietoisesta kehonkartastamme ja päivittää se kehomme anatomista todellisuutta vastaavaksi. Olen huomannut työssäni, että oman kehonkarttamme päivityksen tuottama hyöty on hyvin merkittävä. Esimerkiksi käynee se, että moni ihminen, joka mieltää säären ja jalkateränsä L-kirjaimen muotoiseksi kokonaisuudeksi tapaa seistessään työntää kehon painon kohti päkiöitä ja varpaita. Tämä tapahtuu sen takia, että hänen kehonkartassaan ei ole kantaluita ja hän pelkää kaatumista taaksepäin. Hän ei siis uskalla antaa kehon painon levätä kantapäiden päällä, eikä tämä kehon pystyasentoa tukeva tärkeä kehonalue tule siten aktivoitua käyttöön. Tämän kaiken seurauksena ihminen työntää lantionsa eteenpäin, jännittäen samalla alaselkäänsä, polviaan ja reisilihaksiaan, sekä ajautuu siten vääjäämättä ns. huonoon ryhtiin.

Kyllä, kehon painon tippuminen kantaluiden kautta maahan on välttämättömyys, että ihminen voi seistä tasapainoisessa pystyasennossa. Juuri tätä taitoa Alexander-tuntien on määrä tukea, sillä vasta sen löydettyämme me voimme kumartua, kävellä, juosta jne. luonnollisella tavalla. Alexander-tunneille tulemisen lisäksi suosittelen sinulle myös paljasjalkakenkien hankkimista, sillä kantakorotuksettoman pohjarakenteen ansiosta ne tukevat sitä, että kantapääsi pysyvät siellä, missä niiden kuuluu luonnollisesti olla, siis mahdollisimman lähellä maata!

Terveisin, Turo

Minulta kysytään silloin tällön, miksi lopetin joogan ja Pilateksen opettamisen ja päätin opiskella Alexander-tekniikan opettajaksi. Minusta tuntuu, että minun ei oikeastaan tarvinnut tehdä tuon asian suhteen mitään "päätöstä", koska koen, että minulla ei ollut asian suhteen mitään "vaihtoehtoa". Tarkoitan, että minä tiesin sydämessäni, mitä halusin ja siksi kyse oli vain siitä, koska ja missä minä tulisin Alexander-tekniikan opettajaksi kouluttautumaan. Käytännön tasolla tämä tarkoitti myös "uhrauksia", sillä jouduin myymään kotini Helsingissä mahdollistaakseni opintoni Lontoossa, joihin liittyvät pelkät opintomaksut maksoivat lähes 25 000 euroa. 

Nämä kokonaisuudessaan kolme vuotta kestäneet opintoni, jotka suoritin lopulta Lontoossa 2006-2009 kustansivat minulle kaikenkaikkiaan liki 90 000 euroa, koska päätin olla tekemättä opintojen ohessa töitä ja keskityin siten vain opiskeluun. Olin valmis maksamaan tuon rahan, koska halusin "ostaa aikaa" itselleni ja keskittyä tutkimaan oman keho-mieleni toimintaa 24/7 kolmen vuoden ajan. Jos Alexander-tekniikan opettajaksi kouluttautuminen oli kuitenkin "päätös", jonka tein, niin voin sanoa, että en ole koskaan katunut sitä, vaikka en ole vieläkään tavoittanut sitä tulotasoa Alexander-tekniikan opettajana, mikä minulla oli kymmenen vuotta sitten jooga- ja pilatesohjaajana. Kaikkea ei kuitenkaan voi - tai kannata - arvottaa rahassa. Koska oma tasapaino, terveys ja hyvinvointi on epäilemättä minulle tärkeä asia, koen, että Alexander-tekniikan opiskeluun käyttämäni aika ja raha on ollut elämäni ehdottomasti paras sijoitus!    

Mutta miten tulin ylipäätään kuulleeksi Alexander-tekniikasta? Se tapahtui jo 1990-luvun alkupuolella jolloin luin Alexander-tekniikkaa koskevan artikkelin Helsingin Sanomista. Olin säilyttänyt tuon liki puolen sivun mittaisen artikkelin, koska siitä lukemani asiat liittyen ajatteluun ja sen vaikutuksesta kehoon ja sen "käyttöön" kiehtoivat minua valtavasti. Täysin yllättäen, tapasin 1999 tuossa artikkelin kuvissa esiintyneen Alexander-tekniikan opettajan Tuula Paavolan joogaopettajaystäväni Stefan Engströmin pitämän viikonloppukurssin aikana Hangon edustalla olevassa Kadermon saaressa.

Muistan nähneeni Tuulan istumassa ruokapöydässä ja havainneeni Tuulan olemuksessa ja tavassa istua jotain "erilaista". Päätin mennä hänen juttusilleen ja kysyä häneltä kohta esittäytymisen jälkeen, että "Mitä sinä oikein olet tehnyt elämässäsi?" Tuula katsoi minua hieman ihmeissään ja esitti minulle vastakysymyksen, "Mitä sinä oikein tarkoitan? Miksi kysyt sitä?" Vastasin tähän, että "Hmm... minä tarkoitan, että sinä olet, istut ja liikut jotenkin eri lailla kuin muut täällä olevat ihmiset." Tuula hymyili sanoilleni ja kertoi minulle, että "Minä olen Alexander-tekniikan opettaja", jonka kuultuani tajusin nähneeni hänet tuossa jo vuosia aiemmin näkemässäni lehtiartikkelissa!

Tämä yhteensattuma oli yksinkertaisesti liian suuri, jotta olisin voinut lykätä Alexander-tekniikan kursseille hakeutumista enää yhtään kauemmaksi. Mutta koska Tuulan kaikki kurssit olivat suunnattu joko Sibelius-Akatemian opiskelijoille, yrityksille tai muille suljetuille yhteisöille, hakeuduin toisen Alexander-tekniikan opettajan vetämälle viikonloppukurssille. Sain tuolla Soile Lahdenperän vetämällä kurssilla voimakkaan kokemuksen siitä, kuinka kehoni vapautui opettajan ohjauksessa: minusta tuntui kuin oman kehoni rajat olisivat hävinneet tila-avaruuteen...

Oivalsin tässä tilanteessa, missä kehoni lihaksisto vapautui ennenkokemattomalla tavalla, kuinka "minä" tai kokemus "minusta" näytti liittyvän hyvin läheisesti siihen, kuinka olin jännittänyt kehoni lihaksistoa ja luoneeksi tunteen, jonka identisoin "minäksi". Koin kuinka tuo tuttu kehollinen kokemus tuntui kuin häviävän ympäröivään tila-avaruuteen ja tunsin itseni tuon tila-avaruuden kaltaiseksi "täysin avoimeksi tilaksi". Se tuntui samalla sekä 1) vapauttavalta, että 2) pelottavalta, koska kontrasti siihen, miten olin tähän asti kokenut itseni olevan oli VALTAVA. Koin, että tämä kokemus tavallaan kyseenalaisti sen, kuka tai mitä "minä" olin määritellyt aiemmin olevani. Tämä kokemus oli sangen pelottava, mutta kokemani valtavan vapauden tunteen ja siihen liittyneen "keveyden" takia minä tiesin heti sydämessäni, että halusin ehdottomasti opiskella Alexander-tekniikkaa lisää tulevaisuudessa!

Aloin käymään säännöllisesti Alexander-tekniikan yksityistunneilla, sekä osallistuin seuraavana kesänä viikon kestäneelle kesäkurssille englantilaisen Dick Gilbertin kanssa. Tämä kaikki vahvisti tiedon siitä, että kaikesta vuosia kestäneestä kehon, mielen ja liikkeen opiskeluun liittyneestä taustastani huolimatta olin tilanteessa, jossa oma keho-mielen toiminnan ymmärtäminen oli sangen pinnallista, kun vertasin sitä omiin Alexander-opettajiini. 

Oma supersuosittujen joogakurssien vetämisen myötä kasvanut egoni ei luonnollisestikaan pitänyt tästä tilanteesta, mutta sen myöntäminen johti minut vähitellen, mutta vääjäämättä siihen pisteeseen, että päätin lopettaa työni jooga- ja Pilates-ohjaajana 2004 ja lähdin opiskelemaan Alexander-tekniikan opettajaksi Lontooseen 2006. Toisin sanoen 1) kiinnostus ymmärtää ihmisen keho-mielen toimintaa entistä syvemmällä tasolla ja 2) auttaa sitä kautta myös kanssaihmisiä samassa asiassa oli lopulta suurempi kuin egoni, sekä mikään muu elämässäni kohtaamani käytännön tason haaste. Näin minusta tuli Alexander-tekniikan opettaja!  :-)

Terveisin, Turo

Tapasin taannoin erään juoksijan Paavo Nurmi -stadionilla, jolle kerroin siitä, kuinka Alexander-tekniikan yksityistunnit voisivat auttaa häntä parantamaan hänen juoksutekniikkaansa. En tiedä, puhuinko aiheesta niin innostuneesti, että aloin kuulostamaan jonkinlaiselta "matkasaarnaajalta", koska hän kysyi minulta jossain vaiheessa keskusteluamme, että "Onko tässä jotain uskonnollista?" Naurahdin ja vastasin itseironisesti, että "Ei. Miksi kysyit? Muistuttiko tämä ei-suomalainen tapani lähestyä vierasta ihmistä siitä, kuinka Jehovan todistajat tulevat ja tarjoavat meille juttuseuraa?" Hän naurahti tälle vitsilleni, rentoutui ja totesi, että "Ei, mutta pitäähän tällaiset asiat tarkistaa."

Myöhemmin kotona tajusin, että täysin totuudenmukainen vastaus tuohon kysymykseen "Onko tässä jotain uskonnollista?" olisi ollut, että "Kyllä on, sillä minä olen kokenut omakohtaisesti Alexander-tekniikan voiman sen suhteen, kuinka se voi auttaa meidän keho-mieltämme voimaan hyvin, ja siksi minä uskon, että se voisi auttaa sinuakin."

Toisaalta, olen opiskellut viimeisen 7-8 kuukauden aikana noin 400 tuntia The Work -menetelmää ja oivaltanut, kuinka KAIKKI ihmisten välinen kommunikointi ja kanssakäyminen on "uskonnollista." Tarkoitan tällä sitä, että me puhumme toisillemme ja kuuntelemme toisiamme AINA siltä pohjalta, mitä me 1) uskomme tai 2) emme usko olevan "totta".

Tämä on samanaikaisesti sekä henkilökohtainen, että kollektiivinen uskonlahkomme, johon ei tarvita Jeesusta, Muhammadia, Shivaa tai Buddhaa. Ei, siihen rooliin riittää "minä", joka uskoo olevansa "jotain", "joku" tai "jonkinlainen". Tämä omaa olemistamme rajoittava universaali uskonto ja sen 1. opinkappale "Minä" ja 2. opinkappele "Minä olen..." johtavat meidät vääjäämättä tilanteeseen, jossa meidän valtavaan verbaalis-visuaaliseen luovuuteen kykenevä mielemme tarjoaa meille kymmeniä, satoja, tuhansia määreitä/määritelmiä, jotka vastaavat kysymyksiin "Mitä?", "Mikä? ja "Millainen?"

Miten sinä määrittelet itsesi? Positiivisesti, neutraalisti, vai negatiivisesti? Onko sinulla esim. tapana ajatella tai sanoa ääneen, että "Minä olen niin jäykkä" tai "Minä olen ollut jäykkä jo lapsesta asti", kuten jotkut Alexander-tunneilleni tulevat ihmiset tekevät? Jokainen meistä lienee tajunnut sen, että "Minä olen..." -lauseen täydentäminen erilaisilla "negatiivisilla määreillä" tuottaa "negatiivisia kokemuksia"? Niin, onko sinulla tapana toistaa tuollaisia negatiivisia ajatuksia mielessäsi siitä huolimatta, että se ei tee hyvää sinun yleiselle hyvinvoinnillesi? 

Jos teet, niin tiedä, että olet tervetullut Alexander-tunneille, jotka tarjoavat sinulle mahdollisuuden tutkia mahdollisuutta vapautua ajatuksista, käsityksistä ja uskomuksista, jotka rajoittavat omaa vapauttasi ja sitä kautta kehoasi, liikkumistasi ja hyvinvointiasi. Mikä parasta: sinun ei oikeastaan tarvitse "tehdä" mitään vapautuaksesi, sillä kyse on pohjimmiltaan "ei-tekemisestä". Tämä "ei-tekemiseen liittyvä ei-teko", jota me Alexander-opettajat kutsumme inhiboinniksi vapauttaa meidät niistä rajoitteista, jotka olemme luoneet oman ajattelumme kautta ja siten keho-mielemme vapautuu toimimaan entistä luonnollisemmalla ja tasapainoisemmalla tavalla.

Tervetuloa kokemaan tämä kanssani Alexander-tunneilla!

Terveisin, Turo