Olin opettamassa Alexander-tekniikkaa yksityistunnilla eräälle pianistille, jonka kanssa työskentelystä kirjoitin jo aiemmin. Tämän tapaamisen aihe oli seisomisen, kumartumisen, tuolille istuutumisen ja tuolilta ylös nousemisen tutkiminen. Tavoitteena oli antaa kaiken sen tapahtua luonnollisesti, ilman turhaa ponnistelua, mutta emme päässeet tällä tunnilla seisomista pidemmälle, koska näin edessäni nuoren miehen, joka ottanut hyvin omintakeisen seisoma-asennon, jossa hän jäykistää koko kehoansa lihaksistoa tavalla, että hänen nivelensä eivät anna yhtään periksi, jotta hän voisi tuntea lattian antaman tuen jalkojensa alla, kumartua ja liukua tila-avaruuden halki nivelet vapaana ja päätyä istuutumaan hänen takanaan olevalle tuolille.

Seison hänen vierellään ja totean hänen niskaansa toisella kädellä kevyesti koskettamalla, että hänen niskansa on jäykkä, mikä vahvistaa tämän tekniikan luojan F.M. Alexanderin 1890-luvulla tekemän luonnolliseen, tasapainoiseen ja sulavaan liikkumiseen liittyvän havainnon siitä, että niskalihasten vapaus on välttämätöntä ylä- ja alaraajojemme vapaan liikkumisen kannalta. 

Tämän takia en lähde pakottamaan häntä kumartumaan ja istuutumaan tuolille vaan pysähdyn tekemään lisää havaintoja oppilaastani psyko-somaattisena kokonaisuutena, jotta voisin ymmärtää, mikä saa hänet jäykistämään kehonsa lihaksistoa ja ottamaan tälläisen silmiinpistävän jäykän seisoma-asennon. Katson hänen jännittyneitä kasvojaan ja silmiään sivulta käsin ja näen siellä heijastuksen jostain, jota olen nähnyt niin monien Alexander-tekniikan yksityistunneille tai viikonloppukursseille tulleiden ihmisten olemuksessa ympäri Suomea: voimakkaan pyrkimyksen kontrolloida kehoa ja sen asentoa.

Ymmärrettyäni syyn hänen kehonsa heijastaman voimakkaan lihasjännityksen ja nivelien jäykkyyden takana, otan käteni hetkeksi pois hänen niskaltaan. Teen tämän myös siksi, että haluan varmistaa, että hän ei ole niitä suomalaisia, jotka eivät ole tottuneet elämässään toisen ihmisen lähellä oloon ja kosketukseen, jonka takia hän olisi mahdollisesti reagoinut kehonsa lihaksiston kokonaisvaltaisen jännittämisen kautta. En havaitse hänessä tapahtuvan minkäänlaista vapautumista lihasten turhan jännittämisen tasolla, joka antaa minulle kuvan siitä, että hänen jäykkä seisoma-asentonsa heijastaa sitä, mitä hän ajattelee liittyen seisomiseen.

Astun oppilaan sivulta hieman eteenpäin, jotta voin katsoa häntä silmiin ja sanon hänelle, että "Älä yritä kontrolloida kehoasi vaan anna seisomisen tapahtua ilman mitään ponnistelua. Luota siihen, että sinun kehosi osaa seistä pystyssä, eikä se ole kaatumassa, jos annat sille mahdollisuuden seistä juuri siten, kuten se luonnollisesti seisoo.".

Kuultuani nämä sanani, tämä oppilas tuhahtaa ja sanoo minulle, että "Pitäähän minun kontrolloida kehoani, sillä muutenhan se kaatuu!" ja tulee siten paljastaneeksi sen, että olin tulkinnut hänen kehonkieltään oikein ja antanut hänelle ohjeen, joka oli täysin päinvastainen kuin se, mitä hän uskoi, että hänen pitäisi tehdä seistessä. Toisin sanoen, tuo voimakas tunnereaktio ja vastaus heijasti sitä, että hän uskoi, että hänen "pitäisi kontrolloida kehoa" ja minä puolestaan sanoin, että hänen ei tarvisi tehdä sitä, jos hän haluaisi tukea oman kehonsa hyvinvointia.

Havaitessani, kuinka voimakkaasti hän uskoi kehonsa kontrolloimisen välttämättömyyteen, tajusin samantien, että minun oli hylättävä hetkeksi Alexander-tekniikan opettajan normaalisti käyttämät ohjaustyökalut, koska ne olivat osoittautuneet käyttökelvottomaksi tämän oppilaan kohdalla, jonka ongelmallisen kehonkäytön syyt löytyivät hänen uskomusjärjestelmästään. Päätän lähestyä oppilasta The Work -menetelmän opettaman neljän kysymyksen kautta ja käymme siten seuraavanlaisen dialogin:

Minä: Hei, oletko valmis, että tutkimme tätä kehon kontrollointiin liittyvää asiaa muutaman kysymyksen kautta?
Oppilas: Ok.
Minä: Huomaatko, kuinka sinä näytät uskovan ajatukseen "Minun pitää kontrolloida kehoani."?
Oppilas: Joo...
Minä: Ok, tämän takia minä kysyn sinulta oletko sinä varma, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa tähän kysymykseen ihan lyhyesti sanomalla "kyllä" tai "ei" ja tiedä, että kyse ei ole "oikein vastaamisesta". Tässä ei ole siis kyse mistään kokeesta, sillä me haluamme vain tutkia sitä, mihin sinä uskot, ok?
Oppilas: Ok, minä vastaan "kyllä".
Minä: Hyvä! Seuraava kysymys on, että oletko sinä täysin varma siitä, että "sinun pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa jälleen "kyllä" tai "en", ja jos epäröit yhtään niin vastaa mieluummin "en" kuin "kyllä", sillä voidaksesi vastata "kyllä", sinun pitäisi olla "täysin varma", vai kuinka?
Oppilas: Ymmärrän... Minä vastaan siis, että "Ei, en ole täysin varma...".
Minä: Ok. Seuraava kysymys pyrkii tutkimaan sitä, miten tuo ajatus "Minun pitää kontrolloida kehoani." vaikuttaa sinun keho-mieleesi. Kysymys kuuluu näin: Mitä tapahtuu tai miten sinä reagoit, kun uskot, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Voitko kuvailla, mitä koet tai tunnet kehossasi? Entä mielessäsi?
Oppilas: Kaikki menee ihan jumiin!!! Tuntuu siltä, että en pysty tekemään mitään kunnolla... Seisominen tuntuu vaikealta... (Huomautus: Oppilaan kehollinen olemus on jännittynyt ja ilmaisee voimakasta stressiä, kun hän kuvaa tuon uskomuksen vaikutuksia itseensä.)
Minä: Ok, kiitos tästä avoimesta, suorasta ja rehellisestä vastauksesta. Nyt, minä kutsun sinut kuvittelemaan, että tuo uskomus, että sinun "pitäisi kontrolloida kehoasi" häviää sinun mielestäsi. Oletko ymmärtänyt, mitä kutsun sinun tekemään?
Oppilas: Kyllä.
Minä: Hyvä. Nyt, pysähdy ja tutki, mitä tapahtuu tai miten koet itsesi, jos tuo uskomus häviää ja on täysin poissa mielestäsi, eikä siten vaivaa sinua enää?

Oppilas seuraa ohjettani, huokaisee syvään ja sitten, näen, kuinka jotain "syttyy" hänen silmissään ja hän huudahtaa minulle innostuneena, että "Minä olisin vapaa! Kaikki sujuisi paljon paremmin!".

Tiedätkö mitä? Juuri niin siinä kävi! Toisin sanoen, tämän oivalluksen jälkeen tämä oppilas oppi päästämään irti tuosta kehon lihaksiston ja nivelistön jäykistävästä tavasta kontrolloida omaa kehoaan, jos havaitsin hänen tehneen niin jatkossa Alexander-tunneilla ja toin hänet tietoiseksi siitä. Sillä juuri se on minun tehtäväni Alexander-tekniikan opettajana: tuoda oppilaani tietoiseksi siitä, miten ja milloin hän alkaa jännittämään keho-mielensä tasolla ja kutsua hänet päästämään irti tuosta ponnistelusta ja palaamaan takaisin luonnolliseen tilaamme, joka sallii meidän olla, ajatella, liikkua ja tehdä asioita vapaasti. 

Kyllä vain, Alexander-tekniikassa ei ole kyse mistään "hyvästä ryhdistä", kuten useimmat ihmiset, jotka tulevat Alexander-tekniikan yksityistunneille ja viikonloppukursseille virheellisesti uskovat, josta myös tämän pianistin tapa kontrolloida kehoaan ja seisoma-asentoaan ilmeisesti kumpusi? Mitä siis tapahtuu, jos sinä luovut kontrollista? Oletko valmis katsomaan tätä asiaa kanssani Alexander-tekniikan yksityistunneilla tai viikonloppukursseilla ja tunnistamaan vapauden?
 
Terveisin,
Turo

PS. Annahan tutuillesi vinkkiä, että vedän Alexander-tekniikkaa arkeen! -kurssin 2.-3.3.2019 Vakka-Suomen Kansalaisopistossa, Uudessakaupungissa ja 16.-17.3.2019 Sastamalan Opistossa, Sastamalassa, kiitos!

Työskentelin muutama vuosi sitten erään Alexander-tekniikan yksityistunneille tulleen pianistin kanssa, mutta en havainnut hänessä tapahtuvan juuri minkäänlaista psyko-somaattista vapautumista, vaikka olimme tavanneet jo 8-10 kertaa. Olin ihmeissäni tästä tilanteesta, sillä havaitsen monissa oppilaissani tapahtuvan, jopa suuria psyko-somaattista muutoksia vain 1-5 tapaamisen jälkeen. Puhumattakaan niistä muutoksista, jotka joko havaitsen itse tai joista kuulen oppilaan antaman palautteen kautta 10-20 tapaamisen jälkeen.
 
Yksi parhaiten mieleeni jäänyt asiakaspalaute oli erään huippumaratoonarin antama palaute "Kahden viikon jälkeen minulta hävisi lonkkakipu, kuukauden jälkeen selkäkipu, mutta kyllä tämä on tehnyt kaikkein parasta minun päänupilleni.", jonka hän antoi jo kuukauden jälkeen, noin 8-10 tapaamisen jälkeen.  
 
Toisin sanoen, nämä kaksi oppilasta olivat käyneet yhtä monella Alexander-tekniikan yksityistunnilla, tosin sillä erotuksella, että pianisti kävi ohjauksessa kerran viikossa ja maratoonari kävi ohjauksessa 2-3 kertaa viikossa, mutta näin pianistin silti jatkaneen niskan ja muun kehon jännittämistä ihan samalla tavalla, kuten olin nähnyt hänen tekevän, kun hän oli tullut tapaamaan minua ensimmäistä kertaa...
 
Koska en uskonut antaneeni millään tavalla huonompaa ohjausta pianistille kuin maratoonarille, jonka kanssa työskentelin noihin samoihin aikoihin, päätin kysyä häneltä, että "Kuinka usein sinä ajattelet niskasi vapautumista Alexander-tuntien välillä kotona?". Kuultuaan tämän kysymyksen hän tuhahti turhautuneella äänellä ja sanoi, että "No, kyllähän minä sitä ajattelisin, mutta kun niskani on niin jumissa, että en voi!".
 
Kyllä vain, syyksi tämän oppilaan tilanteeseen niskan ja kehon jännitystilojen jatkumisen suhteen paljastui se, että hän ei ollut seurannut niitä yksinkertaisia ohjeita, jotka olin antanut hänelle Alexander-tekniikan yksityistunneilla, vaan oli tehnyt jotain ihan päinvastaista eli ajattelut niskan jäykkyyttä! Hän ei siis ollut ajatellut 8-10 viikon ajan Alexander-tuntien välillä kotonaan ajatusta "Niska vapautuu..." vaan, että "Niskani on ihan jumissa!!!". Tämän seurauksena hän oli tullut ylläpitäneeksi oman ajattelunsa kautta niskan jännitystilaa, joka oli syy siihen, että hänen koko kehonsa oli enemmän tai vähemmän jumissa.
 
Tajuttuani, mitä tämä oppilaani oli ajatellut ja nähtyäni tämän psyko-somaattisen syy-seuraus suhteen, sen, miksi en ollut nähnyt tämän oppilaani vapautuneen Alexander-tunneilla käymisen myötä, annoin hänelle ohjeen, että 1) tunnistaessaan jännitystä niskassaan, hänen tulisi päästää irti niskakipunsa sisäisestä vastustamisesta ja, sitä kautta, unohtaa se hetkeksi ja 2) siirtää oma huomionsa ja aloittaa ajattelemaan, että "Niska vapautuu, selkäranka pitenee ja selkä levenee". Siis sen sijasta, että hän ajattelisi, että "Onpa niskani taas jumissa..." ja jäisi siten jumiin tuon kehoa tuomitsevan ajatuksen ajatteluun ja niskakivun vastustamiseen, mikä oli syy siihen, miksi hän ei ollut vapautunut niskakivusta Alexander-tunneilla käymisestä huolimatta.
 
Toisin sanoen, jos kukaan meistä haluaa kokea jotain "uutta", meidän tulee ajatella ja toimia "uudella tavalla" kuin miten olemme ajatelleet ja toimineet aiemmin. Sillä, aivan kuten Albert Einstein sanoi, olisi "mielenvikaista" vain "tehdä asioita uudestaan ja uudestaan samalla tavalla ja odottaa joka kerta uusia tuloksia", jota myös "yrittämiseksi", "ponnisteluksi", "jääräpäisyydeksi" ja "sisuksi" kutsutaan. Tämän takia, pysähdy, tunnista mitä ajattelet ja mitä siitä on seurannut elämässäsi, sillä vain se voi motivoida sinua ajattelemaan toisin ja mahdollistaa sen muutoksen, jota olet toivonut kokevasi elämässäsi!
 
Terveisin,
Turo
 
PS. Jos jäit miettimään, saiko tämä oppilaani tämän jälkeen apua Alexander-tunneilla käymisestä, voin kertoa, että aion kirjoittaa hänen tapauksestaan vielä yhden kirjoituksen lisää, koska me läpikävimme hänen kanssaan vielä yhden "mentaalisen mutkan oikaisun" ennen kuin hän koki sen suuren oivalluksen, liittyen kehon kontrolloinnin tarpeettomuuteen, jonka jälkeen hänen keho-mielensä vapautui voimaan paremmin.

Luokseni tuli eilen oppilas, joka ei ollut käynyt hetkeen aikaan Alexander-tunneilla. Hän istui eteisen jakkaralle ottaakseen kengät pois ja kysyin häneltä, "Mitä sinulle kuuluu?" Hän katsoi minua silmiin, huokaisi ja sanoi, että "Olen ihan poikki." En kysynyt häneltä, miksi hän koki olevansa "poikki", koska tiedän hänen olevan ihminen, joka ei halua välttämättä puhua omaa mieltään painavista asioista.  

Pyysin häntä siirtymään pöydälle puoliselinmakuulle, josta yleensä aloitamme Alexander-tunnit oppilaideni kanssa. Kysyin häneltä näkikö hän pöydän yläpuolelle kattoon kiinnittämäni "huoneentaulun" ja siinä näkyvät kysymykset. Hän sanoi näkevänsä ne. Puhuin hänelle hetken näistä huoneentaulussa olevista kysymyksistä. Erityisesti kysymyksestä, joka viittasi siihen, kuinka meillä ihmisillä on taipumus haluta "jotain muuta" kuin, mitä me koemme. 

Näin tehdessämme me näytämme uskovan, että se kokemus, mitä me haluamme olisi olemassa, vaikka se ei ilmene oman kokemuksemme tasolla tässä hetkessä. Toisin sanoen, sitä mitä me haluamme ei ole olemassa, vaikka me haluamme ajatella, kuvitella, toivoa ja uskoa niin. Voisi sanoa, että me me olemme tässä kognitiiviseen dissonanssiin perustuvassa uskossamme yhtä harhaisia kuin perussuomalaiset ja kokoomuslaiset, jotka näyttävät uskovat, että puolueen heikot kannatusluvut tarkoittavat sitä, että "Todellisuus on rikki" kun he käyttävät vaaleissa vuoronperään slogania "Politiikka on rikki."

Kutsuin oppilaani havaitsemaan myös sen, että meidän ei tarvitse haluta sitä, mikä on, koska se ilmenee jo täydellisesti tässä todellisuudessa. Toki, me voimme yrittää haluta sitä, mutta se ei ole tarpeen ja, toisaalta, se estää meitä kokemasta todellisuutta avoimesti, kaikessa rauhassa ja täysin luonnollisesti sellaisena kuin se on. Kyllä, meidän ei tarvitse siis "hyväksyä" tai "rakastaa" tällä hetkellä ilmenevää todellisuutta, riittää että me emme vastusta sitä sellaisena kuin se ilmenee. 

Sanottuani tämän oppilaalleni, emme puhuneet mitään pitkään aikaan. Istuin pöydän päässä hänen takanaan koskettaen samalla käsilläsi osin hänen päätään ja niskaansa. En tehnyt mitään, istuin vain hiljaa pöydällä puoliselinmakuulla makaavan oppilaani kanssa. Jossain vaiheessa tunsin, kuinka käsieni ja kehoni läpi kulki voimakas tunneaalto. Tunnistin tämän tunteen "suruksi" ja tunsin kuinka silmäni täyttyivät kyynelistä, kurkkuani puristi hieman ja rintakehäni tuntui pakahduttavan tiukalta. Tajusin, että olin ilmeisesti tunnistamassa käsieni kautta sen tunteen, minkä takia oppilaani oli sanonut olevansa "poikki". En tehnyt edelleenkään mitään, säilytin kosketuksen oppilaaseeni ja "annoin luvan" tälle tunnekokemukselle kulkea kehoni lävitse, jonka se teki muutamassa minuutissa.

Jatkoin hiljaa istumista. Havaitsin hetken päästä pientä liikettä oppilaan vatsan alueella. Tunsin hänen korvanlehtiensä liikahtavan sormiani vasten ja näin kuinka hänen silmäkulmansa kohosivat hieman ja poskipäänsä nousivat esille hänen suunsa kääntyessä hymyyn. Samalla kuulin pienen hihityksen äänen, joka kasvoi nopeasti nauruksi ja suorastaan "hepulin" asteelle. Yhdyin tähän oppilaani vapautuneeseen nauruun, jonka keskellä kuulin hänen sanovan, "Ihan uskomatonta!"

Tämän naurukohtauksen laannuttua oppilaani sanoi minulle, että on ollut viime aikoina "murheellinen", joka ei ole hänen "normaali tapansa olla" ja kuinka "raskaalta" se on hänestä tuntunut. Totesin tähän humoristinen pilke silmäkulmassa, että "Joo, se on hemmetin rankkaa hommaa esittää jotain muuta kuin on!" Tämä kommenttini kirvoitti oppilaastani lisää naurua. Oppilaani päätyi Alexander-tunnin lopussa takaisin eteiseeni, tällä kertaa täynnä iloa, voimaa ja kiitollisuutta, jota myös minä koin ja jonka merkiksi halasin häntä ennen kuin hän lähti luotani.

Mitä siis tapahtui tämän tapaamisen aikana? Mitä muuttui, jos mitään ylipäätään muuttui? Minun nähdäkseni ei mitään, paitsi se, että oppilaani ilmeisesti ymmärsi, mistä puhuin hänelle, tunsi kosketukseni kautta minun hyväksyvän läsnäoloni ja sen seurauksena hän antoi itselleen luvan olla ja kokea tunteensa ilman vastustusta ja löysi niiden takaa luonnollisen tilansa eli vapauden. 

Kyllä, juuri tästä aina läsnäolevan vapauden tunnistamisesta ja sen kautta koettavasta "muutoksesta" Alexander-tekniikassa on kyse. Jos siis vastustat todellisuutta, päästä tuosta vastustuksesta irti ja tiedä, että jos koet sen vaikeaksi, voit ottaa yhteyttä ja tulla luokseni, sillä juuri sitä minä opetan luokseni tuleville ihmisille!

Terveisin,
Turo

Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) on amerikkalaisen Bill Murrayn tähdittämä elokuva, jossa elämäänsä tyytymätön tv-toimittaja Phil Connors herää joka aamu samaan päivään amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jossa hän on televisiouutisryhmänsä kanssa tekemässä juttua kaupungin vuosittaisesta murmelipäivästä.
 
Elokuvan juoni on, että päähenkilö jää kiinni "aikasilmukkaan", jonka seurauksena kaikki tapahtumat alkavat toistua päivä päivältä samanlaisina. Hän jää "samanlaisen päivän vangiksi" ja kokee sen takia raivoa, turhautumista, epätoivoa, ahdistusta ja masennusta, mutta antautuu lopulta kaiken sallivaan "I don't mind." -mielentilaan, jossa ei vastusta Todellisuutta. Toisin sanoen, hän ei halua enää "jotain muuta" ja löytää sitä kautta avoimuuden ja rauhan eli "hyväksyy" oman elämänsä juuri sellaisena kuin se ilmenee.
 
Tämän Todellisuutta vastaan taistelun lopettamisen kautta hän vapautuu omasta tyytymättömyydestään elämää kohtaan ja siihen liittyvästä kärsimyksestä. Elokuva päättyy siihen kun hän "ottanut opiksi", vapautuu "aikasilmukasta" ja herää uuteen päivään ilman mitään toiveita, odotuksia ja vaatimuksia oman elämän suhteen. Tätä kautta hän ei halua enää "jonnekin muualle" ja näkee kaiken Täydellisyyden. Hän kokee Vapauden ja on sen seurauksena valmis jäämään loppuelämäkseen tuohon pikkukaupunkiin asumaan, vaikka oli aiemmin vihannut sitä oman mielensä pohjasta asti!
 
Ehdotan nyt sinulle, että pysähdyt hetkeksi, suljet silmäsi ja katsot sisäänpäin, löydätkö sinä kenties sisältäsi tällä hetkellä ajatuksen, "Minä haluan kokea jotain muuta!" suhteessa tähän ilmenevään Todellisuuteen? Jos et löydä niin onneksi olkoon, sillä se tarkoittaa sitä, että et ole ottamassa elämää henkilökohtaisesti ja voit siten nauttia siitä! Tarkista tämä asia kuitenkin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, koska ulkoiset tilanteet elämässäsi muuttuvat jatkuvasti ja sitä kautta myös se, kuinka sinä suhtaudut siihen haasteeseen, mitä tämä muutoksen virrassa oleminen vaatii sinulta kullakin hetkellä.
 
Jos siis tunnistat sisälläsi jonkinlaisen jännityksen, paineen, kivun ja ponnistelun tunteen eli "stressin", 1) kysy itseltäsi kysymys, "Haluanko minä jotain muuta kuin mitä koen juuri nyt?" ja 2) vastaa siihen "kyllä" tai "ei". Tiedä, että molemmat vastaukset ovat "oikein", sillä kysymys on Todellisuuteen liittyvän avoimen, suoran ja rehellisen vastauksen löytämisestä sisältäsi.
 
Jos vastaat "ei" eli et vastusta Todellisuutta, tutki miltä tämä tuntuu sinun kehossasi? Tukeeko tämä Todellisuuden hyväksyminen sinun hyvinvointiasi?
 
Jos vastaat "kyllä", tunnista, miltä tämä Todellisuuden vastustaminen tuntuu sinun kehossasi, ja tutki mitä se tekee sinun hyvinvoinnillesi? Löydätkö sinä mitään hyvinvointiasi tukevaa syytä pitää kiinni siitä ajatuksesta, että sinun pitäisi kokea "jotain muuta" kuin koet juuri nyt? Jos et, miksi jatkaisit enää Todellisuuden vastustamista? Oletko valmis olemaan Vapaa nauttimaan elämästäsi kuin elokuvan Phil Connors konsanaan?

Terveisin,
Turo

PS. Jos olet kiinnostunut tukemaan omaa henkistä hyvinvointiasi, ota yhteyttä ja tule tekemään ohjattua itsetutkimusta kanssani!

Olen käyttänyt Vivobarefootin paljasjalkakenkiä 2006 lähtien jolloin muutin Lontooseen opiskelemaan Alexander-tekniikan opettajaksi. Tämä kenkämerkki oli sangen hyvin edustettuna koulumme opettajien ja oppilaiden keskuudessa, ei varmasti vähiten siksi, että niiden pohjadesignin keksijä Tim Brennan oli saanut idean kenkien suunnitteluun isältään, joka oli Alexander-tekniikan opettaja. Kuultuaan poikansa kipeyttäneensä polvensa ja nilkkansa tennistä pelatessa, isä oli neuvonut häntä pelaamaan kokeeksi tennistä paljain jaloin. Timin suureksi yllätykseksi tämä neuvo auttoi ja kipeytyneet polvet ja nilkat kuntoutuivat, kun hän oppi liikkua luonnollisemmin tenniskentällä.

Tim oivalsi tämän kokemuksen kautta, kuinka polvien ja nilkkojen kipeytyminen oli linkittynyt kantakorotettujen, kiertojäykkien ja paksupohjaisten kenkien käyttöön. Koska muunlaisia kenkiä ei oikeastaan ollut tarjolla tuohon aikaan, Tim tarttui toimeen ja alkoi itse suunnitella kantakorotuksettomia, notkeita ja ohutpohjaisia kenkiä, jotka mahdollistaisivat jalan lihasten ja nivelten luonnollisen liikkeen, sekä tarjoaisivat samalla jaloille suojaa teräviltä esineiltä, märältä ja kylmältä.

Hän tuli luoneeksi Pohjois-Amerikan intiaanien mokkasiineja muistuttavat minimalistiset kengät, joissa oli 3 millimetriä paksu kumipohja, jonka sisälle oli laminoitu DuraTex-niminen pistosuoja suojaamaan jalkoja lasinsirujen, nastojen, naulojen jne. päälle astuttaessa. Kengissä ei ollut luonnollisestikaan mitään jalkaholvien tukia, kiertojäykkyyttä tai iskunvaimennusjärjestelmää. Vivobarefoot-kenkien designin lähtökohtana oli nimittäin se, että ihmisen jalka on rakenteeltaan täydellinen ja pystyy siksi tekemään luonnollisesti kaiken sen, mitä liikkuminen erilaisilla pinnoilla kävellen tai juosten vaatii niiltä. Tämä Timin suunnittelutyötä ohjannut näkemys oli siis täysin päinvastainen sille, mitä esimerkiksi lenkkikenkien valmistajat ovat väittäneet meille vuosikymmenien ajan myydessään meille kenkiensä pohjiin rakennettua Motion Control -tekniikkaa kovalla hinnalla...     

Tim esitteli tämän luonnolliseen liikkumiseen perustuvan kenkädesignideansa ystävälleen Galahad Clarkille, joka oli 1825 perustetun Clarks-merkkisiä kenkiä valmistavan suvun jäsen. Tämä Timin polvien ja nilkkojen kipeytymisestä tenniskentällä alkanut tapahtumaketju johti lopulta Vivobarefoot-merkin syntyyn vuonna 2003. Vivobarefootin kenkiä on siis valmistettu jo 12 vuotta, mutta merkki ei ole edelleenkään kovin tunnettu Suomessa. Tämä selittyy osittain sillä, että Vivobarefootin kenkiä alettiin tuomaan Suomeen vasta 2011 tienoilla, eikä kenkien jälleenmyyjiä ole edelleenkään kuin muutama. Suurin syy tähän selkeään paitsiotilanteeseen suomalaisilla markkinoilla lienee kuitenkin se, että kenkämyyjien on paljon helpompaa tehdä kauppa käyttämällä vanhoja myyntiargumentteja ja myydä asiakkaille entuudestaan tuttuja kantakorotettuja, kiertojäykkiä ja paksupohjaisia merkkikenkiä kuin niiden terveellisyyden kyseenalaistavia Vivobarefootin paljasjalkakenkiä? Miksi kukaan myyjä haluaisi käyttää enemmän aikaa asiakkaan kanssa vakuuttaakseen hänet Vivobarefoot-kenkien terveellisyydestä, jos hän on valmis ostamaan nopeammin sitä, mitä aina ennenkin? Miksi siis lähteä muuttamaan hyvin myyvää tuoteperhettä, vaikka tuo muutos olisi parempi asiakkaan terveyden kannalta?

Kuten sanottu, olen käyttänyt lähes yksinomaan Vivobarefootin kenkiä 2006 lähtien ja omistanut niitä yli 15 paria, mutta siitä huolimatta en suosittele kaikkia heidän kenkämallejaan varauksetta. Mitkä ovat minusta Vivobarefootin parhaat mallit ja miksi? Mitä parannuksia toivoisin näkeväni tietyissä malleissa? Mitä malleja en suosittele sinua ostamaan lainkaan? Tästä lisää myöhemmin julkaistavissa artikkeleissa, joissa keskityn niihin Vivobarefootin kenkiin, joita voit käyttää työpaikalla ja arkikäytössä. Julkaisen myöhemmin myös artikkelin, jossa perehdyn Vivobarefootin juoksu-, urheilu- ja retkeilykäyttöön tarkoitettuihin kenkiin. Voit toki tutustua jo etukäteen Vivobarefootin laajaan kenkämallistoon heidän omilla kotisivuillaan.

Terveisin,
Turo

Tutkimme Alexander-tunneilla oman kehonkäyttömme lisäksi omaa "kehonkarttaamme". Viittaan tällä termillä anatomiaamme liittyviin mielikuviin siitä, missä mikin lihas, luu, nivel jne. sijaitsee kehossamme, sekä kuinka ne sijoittuvat ja liikkuvat suhteessa toisiinsa. Olemme me siitä tietoisia tai emme, meillä jokaisella on kehonkartta, jonka pohjalta me ohjaamme kehoamme liikkuessamme kuin suunnistaja, joka liikkuu metsässä kartan ja kompassin avulla rastilta toiselle.

Mutta aivan samalla tavalla kuin suunnistajan käyttämässä kartassa voi olla virheitä kartantekijän jäljiltä, myös kehonkarttamme ei aina vastaa todellisuutta. Tämä johtaa sekä suunnistuksessa, että arkisessa liikkumisessa usein jonkinlaiseen "pummiin". Tarkoitan "pummilla" tässä yhteydessä sitä, että anatomisesti virheellisen kehonkartan seurauksena oma kehomme, sekä liikkuminen muuttuu jäykäksi tai jopa pysähtyy hetkeksi kun jokin lihas, luu tai nivel tuntuu menevän mystisesti jumiin... Tuttua? Käykö sinulle näin esim. istuessasi tuolille tai noustessasi ylös seisomaan? Oletko ajattellut tähän asti, että olet vain "luonnostasi jäykkä", etkä ole tullut ajatelleeksi sitä, että kyse olisi ehkä siitä, et tunne omaa kehoasi ja sen nivelien toimintaa, sekä niiden luonnollisia liikesuuntia, jotta voisit sallia niiden liikkuvan kevyesti ja helposti?     

Jos tilanne tuntuu tutulta niin voin lohduttaa sinua, että "Sattuu sitä paremmissakin piireissä!" Olen nimittäin teettänyt Alexander-oppilailleni erilaisia kehonkarttaan liittyviä testejä, joissa annan ihmisille ensin kynän ja paperia, jonka jälkeen kerron, että heillä on viisi sekuntia aikaa vastata. Tämän jälkeen saatan esim. nostaa jalkani tuolille malliksi ja pyydän heitä piirtämään nopeasti, muutamalla viivan vedolla, miltä säären ja jalkaterän luinen rakenne näyttää. Olen teettänyt tämän kyseisen testin suurelle joukolle ihmisille, joiden joukossa on ollut lukuisia lääkäreitä, fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja jne. ja jopa 90-95 prosenttia heistäkin ei tule piirtäneeksi kuvaan lainkaan kantaluuta, vaan L-kirjainta muistuttavan kuvan!

Miten on mahdollista, että nämä ihmisen anatomiaa jopa satoja tunteja opiskelleet ammattilaiset voivat "reputtaa" tällaisessa yksinkertaisessa anatomisen rakenteen ymmärtämistä mittaavassa testissä? Tämä tapahtuu minun nähdäkseni sen takia, että testissä on 1) tiukka viiden sekunnin aikaraja ja siten 2) ihmisellä ei ole aikaa mennä aivojensa teoreettis-rationaaliselle puolelle ja 3) muistella niitä anatomisia karttoja ja luurankomalleja, joita hän tuli koulussa opiskelleeksi. Vastaaminen tässä pikatestissä tapahtuu siis omien ei-tietoisten mielikuvien pohjalta, mitä meillä on omasta kehostamme. Nämä mielikuvat ovat usein luotu jo lapsena, vailla todenmukaista kuvaa anatomiastamme. Vanhat ei-tietoiset mielikuvat ovat siis jollain tapaa "syvemmällä" aivoissamme kuin myöhemmin opittu teoreettinen tieto. Juuri tämän takia nämä luomani pikatestit ovat osoittaneet hyvin haastaviksi jopa alan ammattilaisille, jotka ovat tavanneet päivitellä jälkeenpäin omia vastauksiaan posket punaisina ja sanoneet, että "Kyllä minun olisi tämä pitänyt tietää!"  :-)

Näiden kehonkartoitustestien tarkoitus on tuoda meidät tietoiseksi omasta ei-tietoisesta kehonkartastamme ja päivittää se kehomme anatomista todellisuutta vastaavaksi. Olen huomannut työssäni, että oman kehonkarttamme päivityksen tuottama hyöty on hyvin merkittävä. Esimerkiksi käynee se, että moni ihminen, joka mieltää säären ja jalkateränsä L-kirjaimen muotoiseksi kokonaisuudeksi tapaa seistessään työntää kehon painon kohti päkiöitä ja varpaita. Tämä tapahtuu sen takia, että hänen kehonkartassaan ei ole kantaluita ja hän pelkää kaatumista taaksepäin. Hän ei siis uskalla antaa kehon painon levätä kantapäiden päällä, eikä tämä kehon pystyasentoa tukeva tärkeä kehonalue tule siten aktivoitua käyttöön. Tämän kaiken seurauksena ihminen työntää lantionsa eteenpäin, jännittäen samalla alaselkäänsä, polviaan ja reisilihaksiaan, sekä ajautuu siten vääjäämättä ns. huonoon ryhtiin.

Kyllä, kehon painon tippuminen kantaluiden kautta maahan on välttämättömyys, että ihminen voi seistä tasapainoisessa pystyasennossa. Juuri tätä taitoa Alexander-tuntien on määrä tukea, sillä vasta sen löydettyämme me voimme kumartua, kävellä, juosta jne. luonnollisella tavalla. Alexander-tunneille tulemisen lisäksi suosittelen sinulle myös paljasjalkakenkien hankkimista, sillä kantakorotuksettoman pohjarakenteen ansiosta ne tukevat sitä, että kantapääsi pysyvät siellä, missä niiden kuuluu luonnollisesti olla, siis mahdollisimman lähellä maata!

Terveisin, Turo

Tiesitkö, että kehosi 206 luusta 52 eli peräti 25 prosenttia sijaitsee nilkkanivelesi alapuolella? Entä sitä, että jalkapohjissa ja varpaissa on yli 200 000 hermopäätettä, sekä lihasten ja jänteiden pituutta sekä raajojen asentoja ja liikkeitä aistivia tuntohermoja? Mitä voit siis päätellä tästä? Minun nähdäkseni sen, että jalkaterämme luiden ja lihasten pitää päästä liikkumaan vapaasti, jotta ne voivat välittää aivoillemme tietoa maan pinnasta, jolla seisomme, sekä siitä, miten kehomme linjautuu suhteessa maahan. Tämän tiedon perusteella aivojemme tasapainokeskus ohjaa kehoamme pysymään pystyasennossa ja auttaa meitä välttämään kaatumisen, mikä on aina suuri riski kehollemme.

Tämän tiedon perusteella lienee selvää, että voidaksemme tukea kehomme luonnollista toimintaa, tasapainoa ja terveyttä meidän kannattaa 1) liikkua sisätiloissa paljain jaloin tai sukkasilla niin paljon kuin mahdollista ja 2) käyttää ulkona liikkuessamme ns. paljasjalkakenkiä (engl. "barefoot shoe" ), jotka suojaavat jalkojamme teräviltä esineiltä, märältä ja kylmältä, mutta sallivat kuitenkin jalan lihasten, luiden ja nivelien luonnollisen toiminnan.

Mutta millainen hyvä paljasjalkakenkä on? Mitä sinun on hyvä tietää, jos aiot ostaa paljasjalkakengät? Paljasjalkakengän ensimmäinen tuntomerkki on se, että kengän pohja on tasapaksu eli siinä ei ole kantakorotusta (engl. "zero drop"), vaan kantapää ja päkiä ovat samalla tasolla. Tämä tukee sitä, että kantaluun/kantapään muodostama 30-60 neliösentin laajuinen tukialue tulee otetuksi käyttöön. Tämä tukee kehon luonnollista linjautumista pystysuunnassa. Paljasjalkakengissä on ohut, noin 3-5 millimetriä paksu pohja, mikä antaa herkän tuntuman maahan, sekä välittömän palautteen oman kävely- tai juoksutekniikan laadusta.

Pohjan ohuuden takia paljasjalkakengässä ei ole luonnollisesti minkäänlaista iskunvaimennustekniikkaa, koska jalan rakenteiden, yhdessä kävely- ja juoksutekniikan kanssa, on määrä toimia iskunvaimennusjärjestelmänä. Kipu kävellessä tai juostessa kertoo siis ei-luonnollisesta tekniikasta ja on kutsu pysähtyä tutkimaan, miten sinä käytät kehoasi eteenpäin liikkuessasi!

Toisin kuin tavallisissa kengissä, paljasjalkakengissä ei ole ns. toe spring –tekniikkaa eli kengän etuosa ei ole käyrä. Paljasjalkakengän rakenne ei siis kohota varpaita ylemmäksi kuin missä tasossa päkiä on. Varpaat saavat siis levätä maata vasten, kuten niiden luonnollista on! Mainittakoon, että tavallisissa juoksukengissä on yleensä noin 30 mm korkuinen ”toe spring”, joka johtaa vääjäämättä jonkinlaisiin varpaiden, jalkapöydän ja nilkan lihasten ja nivelien vaivoihin, koska ne eivät salli jalan liikkua sen luonnollisen liikeketjun mukaisella tavalla.

Paljasjalkakengässä on luonnollisesti myös tilava varvastila, joka sallii varpaiden ”leviämisen” kun kehon paino rullaa päkiän ja varpaiden yli eteenpäin. Juuri tämän ansiosta varpaiden nivelet voivat hyvin, eikä jalkoihin tule hiertymiä, rakkoja tai kovettumia, kuten tavallisia kenkiä käytettäessä. Toisaalta, paljasjalkakengän keskiosa on leveä. Tätä kautta paljasjalkakengän rakenne ei paina metatarsaali-luita sisäänpäin, erityisesti uloimmaista, joka on tärkeä kehon painoa kantava luu. Tämän ansioista jalkasi eivät puudu paljasjalkakengissä, kuten niiden tapaa tehdä kapealestisissä, "muodikkaissa" kävely- tai urheilukengissäsi?

Eräs keskeinen piirre paljasjalkakengässä on se, että siinä ei ole kiertojäykkyyttä tai jalkaholvitukea pitkittäis- tai poikittaiskaaren alla, vaan pohjarakenne, joka sallii jalan kaarien joustaa, laskeutua ja kerätä liike-energiaa eteenpäin menemiseen. Paljasjalkakengässä ei ole myöskään ns. motion control –tekniikkaa eli kävelyn tai juoksun askellukseen keinotekoisesti vaikuttavaa rakennetta. Ihmisen on siis määrä tehdä askellustyö, ei kengän! Itseasiassa suuret kenkä- ja urheilukenkävalmistajat, sekä ortopedisten pohjallisten valmistajat ovat huijanneet  meitä jo vuosikymmenien ajan uskottelemalla meille, että jokin kenkään sijoitettu "tuki" tai muu rakenne voisi muka taata sen, että ihminen voisi kävellä tai juosta luonnollisemmin!

Tämä on siis samanlaista mainostoimistojen luomaa valhetta kuin se, että jonkun uuden ja kalliin "ortopedien suositteleman" toimistotuolin ostaminen voisi estää niska- ja selkäkipujen jatkumisen. Siis tilanteessa, missä ihminen ei tunne omaa kehoaan ja ymmärrä, miten istua luonnollisesti, ilman turhia lihas- ja niveljännityksiä luovaa "lysähtämistä". Tai yhtä lailla haitallista "ryhdistäytymistä" sen jälkeen kun kipu on havahduttanut hänet tiedostamaan oman kehon olemassaolon kesken tietokoneen äärellä tapahtuvien "tärkeämpien asioiden" hoitamisen...

Toisaalta, paljasjalkakenkien valmistajien markkinapuheista huolimatta niiden hankkiminen ei ole mikään tae sille, että oma kävely- tai juoksutekniikka tulisi muuttumaan yhtään nykyistä paremmaksi, jos et ole tietoinen siitä, miten sinä nyt kävelet tai juokset. Muista myös se, että mitä sinä kuvittelet tekeväsi liikkuessasi ei välttämättä vastaa sitä, mitä sinä oikeasti teet, kuten olen taannoisessa blogiartikkelissani esille tuonut. Tämän takia suosittelen sinua ottamaan yhteyttä ja varaamaan minulta Alexander-tunnin. Tätä kautta voimme videokuvata kävelyäsi tai juoksuasi, sekä voin ohjata sinua Alexander-tekniikan avulla kohti luonnollisempaa kehonkäyttöä, jota paljasjalkakenkien käyttö toki omalta osaltaan merkittävästi tukee!    

Terveisin, Turo

Olen kirjoittanut tätä blogiani kahden ja puolen vuoden ja viitannut usein "luonnollisuuteen", sekä puhunut suuntautumisesta kohti "luonnollista tilaa". Tajusin kuitenkin hiljan, että olen ottanut itsestäänselvyytenä sen, että te lukijani olette ymmärtäneet, mitä olen noilla termeillä tarkoittanut. Tästä syystä päätin kirjoittaa aiheesta ja antaa sinun sen jälkeen arvioida itseksesi niiden toimintatapojen, sekä lajien, tekniikoiden ja menetelmien luonnollisuutta, joiden avulla olet pyrkinyt tukemaan keho-mielesi terveyttä ja tasapainoa. On siis aika tutkia luonnollisuutta ja nähdä, että sen koodi on lopulta hyvin yksinkertainen, sillä kuinka mikään monimutkainen voisi koskaan kuvata luonnollista?

Sanana luonnollisuus ja luonnonmukaisuus viittaa "ei-keinotekoiseen". Luonnollinen tila on siten eräänlainen "alkutila", jossa me olemme ennen kuin me "teemme" jotain "keinotekoista", joka vie meidät ulos tuosta luonnollisesta tilastamme. Näin ollen, luonnollista tilaa ei voi siten saavuttaa tai ylläpitää minkäänlaisen mentaalisen tai fyysisen ponnistelun kautta, vaan se tulee esille spontaanisti, ilman mitään ponnistelua, siis ei-tekemisen eli tekemättä jättämisen kautta. Me Alexander-tekniikan opettajat kutsumme tätä tietoista ei-tekoa inhibitioksi, joka on samalla keskeisin asia opetuksessamme.

Tosin sanoen, luonnollisuus ja luonnollisen tilamme löytyminen ei voi olla minkäänlaisen mentaalisen tai fyysisen manipuloinnin tulosta. Se ei ole kontrolloitavissa oleva teko, työ tai tehtävä, jonka voisi hoitaa kuntoon samalla tavalla kuin me voimme vaikkapa tiskata likaiset tiskit tai siivota kotimme puhtaaksi. Koska luonnollisuus ei ole tehtävä asia, se ei ole sidoksissa tuon tehtävän eri vaiheisiin eli ajassa tapahtuvaan liikkeeseen pisteestä A pisteeseen Ö. Tämän takia voimme sanoa, että luonnollisuus on myös avoimuuden eli rajattomuuden, sekä ajattomuuden löytämistä ja sitä kautta se on aina tarjolla tässä ja nyt. Luonnollinen tila voi kuitenkin löytyä vain pysähtymällä ja sen näkemällä, mutta tämä pysähtyminen johon viittaan ei suinkaan tarkoita sitä, että luonnollisen tilan löytyminen vaatisi patsaan tavoin paikallaan jököttämistä. Ei, se voi tulla löydetyksi vaikkapa jyrkän mäen päälle juostessa, sydämen luonnollisen villisti hakatessa.

Kuten olet saattanut jo tajuta, jotakuinkin kaikki meille tarjottavat esim. stressinhallinnassa ja niska- ja selkäkipujen hoidossa käytetyt mentaaliset tai fyysiset harjoitukset, menetelmät ja tekniikat perustuvat jonkinlaiseen manipulointiin, itsekuriin ja kontrollointiin, vaikkapa sen kivun kokemisen suhteen, mikä ilmenee juuri tällä hetkellä. Näiden menetelmien perusta on "tukahduttamisessa" eli negatiivisessa asenteessa. Toisin sanoen siinä, että me emme kokisi jotain, jonka me kuitenkin koemme juuri nyt!

Näin ollen ne eivät ole ns. luonnollisia tekniikoita ja eivät voi siten oikeasti auttaa meitä löytämään sitä luonnollista tilaa, joka sallii kaiken ja johon oikea terveys, tasapaino ja hyvinvointi perustuu. Tämän takia suosittelen tutustumaan sinun luonnollisuuttasi tukevaan Alexander-tekniikkaan, joka auttaa sinua 1) tulemaan tietoiseksi ja sen jälkeen 2) luopumaan tietoisen ei-tekemisen kautta niistä mentaalis-fyysisistä teoista, jotka ovat vieneet sinut pois luonnollisesta tilastasi, joka on lähempänä, sekä nopeammin ja helpommin löydettävissä kuin uskotkaan... 

Terveisin, Turo

Kengät ovat lähellä kehoamme ja vaikuttavat siten vääjäämättä kehonkäyttöömme, sitä joko tukien tai haitaten. Syy tähän on selvä, sillä kehossamme on kaikenkaikkiaan noin 205 luuta. Niistä 52 luuta eli peräti 25 prosenttia sijaitsee alle viiden sentin korkeudella maanpinnasta katsottuna! Tämä tieto tulee yleensä Alexander-tunneille tuleville ihmisille suurena yllätyksenä, vaikka jokainen heistä on luonnollisesti tiennyt sen, että jalkaterissä on "paljon luita". Mutta pysähdytäänpä hetkeksi miettimään, mikä merkitys tällä asialla on liikkumisemme kannalta?

Kuten tiedämme, mutta minkä haluamme mahdollisesti kieltää, me olemme kahdella jalalla liikkuva kädellinen apina, jonka ehdottomasti suurin saavutus on nouseminen pystyasentoon. Me nousimme aikoinaan pystyasentoon siksi, että se mahdollisti ruoan poimisen puusta, paremman näkyvyyden ja auttoi meitä siten välttämään monia vaaratilanteita petojen kanssa. Tämän ohella se vapautti meidän kätemme, sekä mahdollisti työkalujen ja metsästysaseiden kantamisen, sekä energiataloudellisemman tavan liikkua paikasta toiseen verrattuna "nelijalkaisena" liikkuviin muihin kädellisiin apinoihin.

Pystyasennossa kulkeminen vaatii meiltä kuitenkin hyvää tasapainoa, mikä ei ole mahdollista ilman kehonasentoa korjaavien pienien, hyvin pitkälti vaistonvaraisten, liikkeiden tekemistä. Juuri sen takia 25 prosenttia kehomme luista sijaitsee jalkaterissä. Jalkaterän lihakset, luut ja niiden väliset kymmenet nivelet ovat kuitenkin vain ns. rengin osassa tässä kehomme upeassa tasapainojärjestelmässä, joka sijaitsee aivoissamme, eli toisessa päässä kehoamme. Tieto maanpinnan muodoista välittyy jalkapohjissamme olevista tuhansista aistireseptoreista hermoratoja pitkin kehomme läpi aivoihin. Kaikki tämä tapahtuu nanosekunneissa, mutta vain siinä tapauksessa, jos olosuhteet ovat sille suotuisat...

Tämä maanpinnan muotojen herkkä aistiminen jalkapohjiemme kautta ei ole nimittäin mahdollista, jos jalkamme on työnnetty pehmeisiin ja paksupohjaisiin kenkiin, jotka ovat vääjäämättä myös sangen jäykkiä. Oma lukunsa ovat jäykkäpohjaiset kengät. Ne eivät salli juuri minkäänlaista liikettä jalkojemme lihaksissa ja niissä kymmenissä jalkaterien nivelissä, joiden olisi määrä tehdä joka hetki pieniä korjausliikkeitä ja tukea siten kehomme luonnollista tapaa olla pystyssä. Jalkojen paleleminen liittyy muuten tähän samaan asiaan, sillä Lapin talvien läpi eläneet saamelaiset poronnahkaisissa, notkeapohjaisissa nutukkaissaan eivät ole varmasti koskaan kärsineet kylmästä samalla tavalla kuin me etelän ihmiset jäykkäpohjaisissa kengissämme. Kyllä, jäykkäpohjaisten kenkien käyttö heikentää jalkojemme aineenvaihduntaa ja saa ne palelemaan talvella. Toisin sanoen, kenkien lämpöeristäminen ei pidä jalkojamme yhtä hyvin lämpöisinä kuin notkeapohjaiset kengät, jotka mahdollistavat jalkaterän lihasten ja nivelien aktiivisen liikkeen ja lämmöntuoton jopa paikallaan seistessä. 

Oma lukunsa tässä kenkähuijauksessa on se, että kengät eivät ole meille enää vain jalkojemme suojat sadetta, kylmää tai teräviä esineitä vastaan, jota varten ne alunperin tehtiin. Ei, ne ovat nyt myös mentaalinen manipulointiväline, sillä mistä muusta voi olla kysymys, jos kenkiä myydään meille välineenä, jolla vetää puoleensa katseita ja erottautua muista ihmisistä? Todellakin, näiden epäilemättä muodikkaiden, mutta Alexander-opettajan näkökulmasta katsottuna epäkäytännöllisten/epäterveellisten kenkien avulla haetaan myös kunnioitusta, hyväksyntää ja jopa rakkautta muilta ihmisiltä. Epäilemättä asia, joka koskettaa yhtä lailla sekä naisia, että meitä miehiä...

Kaikki tämä mielen sivupoluille harhautuminen aiheuttaa sen, että me emme kuuntele ensijaisesti jalkojamme, vaan ostamme epäkäytännöllisiä/epäterveellisiä kenkiä. Tämän seurauksena liikkumisemme ei voi olla enää luonnollista, läsnäolevaa ja maanpinnan muotoja "kuuntelevaa", vaan siitä tulee vääjäämättä rajoittunutta, sekä jäykkää ja kömpelöä kuin vanhojen tieteiselokuvien roboteilla konsanaan. Toisaalta, 70-luvun alussa syntyneenä voin sanoa, että elämämme on tänä päivänä entistä "tieteiselokuvamaisempaa" ja "robottimaisen suorittavaa" laadultaan, jo tästä syystä on ymmärrettävää, että monet ihmiset ovat vieraantuneet omasta kehostaan. Näyttää siltä, että monet ihmiset eivät ole kiitollisia siitä, että heillä on keho, minkä takia he eivät myöskään nauti liikkumisesta vaan viettävät mieluummin aikaansa "mentaalisessa maailmassa" esimerkiksi television äärellä, tietokoneella tai pelikonsolilla pelaten. Toki, onhan sekin loppujen lopuksi "kehollista toimintaa", joskin varsin paikallaan olevaa ja rajoittunutta, koska se keskittyy lähinnä sormien liikutteluun kaukosäätimen tai tietokoneen näppäimistöllä tai pelikonsolin ohjaimella.

Tämän sanottuani tajusin, että olen istunut paikallaan ja kirjoittanut tätä artikkelia sen verran pitkään, että nyt on aika lopettaa, nousta ylös, laittaa hiljan ostamani Vivobarefoot Trail Freak -kengät jalkaan, sekä lähteä läheiseen metsään kävelylle. Olen muuten käyttänyt Vivobarefootin kenkiä jo vuodesta 2006 lähtien ja voin suositella niitä sinulle lämpimästi, sillä heidän mallistostaan löytyy sekä arkeen, urheiluun, että retkeilyyn sopivia malleja. Aion kirjoittaa lähiaikoina lisää siitä millaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun ostat ns. paljasjalkakenkiä. Suomessa paras valikoima Vivobarefootin kenkiä löytyy Scandinavian Outdoor Store -myymälöistä ja heidän nettikaupastaan, mutta toki myös Halosella kannattanee pistäytyä, sillä olen nähnyt heillä hiljan hyviä tarjouksia Vivobarefootin vanhemmista malleista. 

Terveisin, Turo

Olen huomannut Alexander-tunnilla, kuinka moni ihminen häpeää, ellei suorastaan pelkää sitä, että hänen tietämättömyytensä tulee jollain tavalla esille. Tuntuu siltä, että monet ihmiset mieltävät sen tyhmyydeksi, eli "ei-älykkyydeksi", vaikka kyse on vain "ei-tietämisestä". Ehkä tämän takia ihminen myös kokee kivun henkilökohtaisena epäonnistumisena ja häpeällisenä? Tämä voi johtaa siihen, että ihminen pyrkii olemaan mahdollisimman vakuuttava minun edessäni, kuin osoittaakseen että hän tietää, mistä kipujen takana on kysymys. Siitäkin huolimatta, että hänen tämänhetkinen tietonsa on johtanut hänet tilanteeseen, jossa hän on hakeutunut minun luokseni ja kokee tarvitsevansa minun apuani...


Tämä toisen ihmisen "tietämisen" kohtaaminen asettaa minut luonnollisesti sangen haastavaan tilanteeseen, varsinkin jos oma näkemykseni kipuoireiden syistä eriää voimakkaasti tuon Alexander-tunnille tulleen ihmisen näkemyksistä. Minä nimittäin koen, että tehtäväni on antaa avoin ja rehellinen näkemykseni tilanteesta jokaiselle luokseni tulleelle ihmiselle. Eikö hän ole pohjimmiltaan tullut luokseni juuri sen takia, vaikka hän pinnallisemmalla tasolla 1) haluaa "vain" eroon kivustaan mahdollisimman nopeasti ja 2) ei halua tulla tietoiseksi siitä, että hän ei ehkä tiedä, mistä hänen oireensa oikeasti johtuu?   

Kyllä, minun tehtäväni on kutsua tämä ihminen avoimeen, rehelliseen ja nykyhetkestä käsin tapahtuvaan dialogiin kanssani, joka pohjautuu molemminpuoliseen ei-tietämiseen. Sillä kuinka minkään oireen/ongelman tutkiminen voisi olla mahdollista, jos me kuvittelemme, että me tiedämme/tunnemme sen jo? Eikö kipu ilmennä itseään aina tässä hetkessä, eli miksi siis käyttäsimme menneisyydessä koettua kipua referenssipisteenä tälle kivulle, jonka koemme juuri nyt? Toisin sanoen, meidän on paras lähestyä kipua ja omaa kehoamme vain tästä hetkestä käsin. Tämä tietoisen läsnäolon harjoittaminen tuo meidät vähitellen siihen keho-mielen toiminnan syvemmän ymmärtämisen tilaan, jossa kivun kokemista ei tarvitse enää yrittää väistää, eikä sitä tarvitse enää päästä eroon. Ehkä jopa siksi, että tuo oire on tullut hävinneeksi jossain vaiheessa kun olemme antaneet sille luvan ilmetä, sekä luvan olla ilmenemättä?

Tämänkaltainen asennemuutos kivun kokemisen suhteen vaatii meiltä luonnollisesti sitä, että me havaitsemme, kuinka valtavasti lihasjännitystä tietämisen kaltainen mentaalisen position ottaminen aiheuttaa ja kuinka se jäykistää kehomme nivelet ja estää meitä liikkumasta luonnollisella, tasapainoisella tavalla. Tämä saa meidät motivoitumaan siihen, mitä syvempi muutos meiltä vaatii: nöyryyttä, pitkäjänteisyyttä ja - ennenkaikkea - luottamusta siihen, että muutos on mahdollista. Häpeä, pelko ja tietäminen eivät sitävastoin ole tarpeen muutosprosessissa, koska ne eivät tunnetusti motivoi ketään, vaan pikemminkin lannistavat meidät ja estävät siten muutoksen. 

Oletko sinä siis valmis myöntämään sen, että sinä et tiedä täysin varmasti, mikä aiheuttaa kivun, jota koet? Voitko olla valmis kohtaamaan sen avoimesti kuin pieni lapsi, joka ei ole lyönyt tuon neuro-fysiologisen kokemuksen päälle leimaa nimeltä kipu? Voisitko sinä kohdata sen niin avoimesti, että luovut jopa siitä ajatuksesta, että kipu olisi "ongelma"? Sillä eikö olekin totta, että ilman tuota henkilökohtaista ongelmaa on paljon mukavampi olla, vaikka saattaisit edelleen kokea kipua tällä hetkellä? Löydettyäsi tuon ei-henkilökohtaisen tavan kokea se, mitä koet kullakin hetkellä, kuinka sinä voisit enää koskaan kärsiä, vaikka kokisit kivun kehossasi? 

Terveisin, Turo