Olin opettamassa Alexander-tekniikkaa yksityistunnilla eräälle pianistille, jonka kanssa työskentelystä kirjoitin jo aiemmin. Tämän tapaamisen aihe oli seisomisen, kumartumisen, tuolille istuutumisen ja tuolilta ylös nousemisen tutkiminen. Tavoitteena oli antaa kaiken sen tapahtua luonnollisesti, ilman turhaa ponnistelua, mutta emme päässeet tällä tunnilla seisomista pidemmälle, koska näin edessäni nuoren miehen, joka ottanut hyvin omintakeisen seisoma-asennon, jossa hän jäykistää koko kehoansa lihaksistoa tavalla, että hänen nivelensä eivät anna yhtään periksi, jotta hän voisi tuntea lattian antaman tuen jalkojensa alla, kumartua ja liukua tila-avaruuden halki nivelet vapaana ja päätyä istuutumaan hänen takanaan olevalle tuolille.

Seison hänen vierellään ja totean hänen niskaansa toisella kädellä kevyesti koskettamalla, että hänen niskansa on jäykkä, mikä vahvistaa tämän tekniikan luojan F.M. Alexanderin 1890-luvulla tekemän luonnolliseen, tasapainoiseen ja sulavaan liikkumiseen liittyvän havainnon siitä, että niskalihasten vapaus on välttämätöntä ylä- ja alaraajojemme vapaan liikkumisen kannalta. 

Tämän takia en lähde pakottamaan häntä kumartumaan ja istuutumaan tuolille vaan pysähdyn tekemään lisää havaintoja oppilaastani psyko-somaattisena kokonaisuutena, jotta voisin ymmärtää, mikä saa hänet jäykistämään kehonsa lihaksistoa ja ottamaan tälläisen silmiinpistävän jäykän seisoma-asennon. Katson hänen jännittyneitä kasvojaan ja silmiään sivulta käsin ja näen siellä heijastuksen jostain, jota olen nähnyt niin monien Alexander-tekniikan yksityistunneille tai viikonloppukursseille tulleiden ihmisten olemuksessa ympäri Suomea: voimakkaan pyrkimyksen kontrolloida kehoa ja sen asentoa.

Ymmärrettyäni syyn hänen kehonsa heijastaman voimakkaan lihasjännityksen ja nivelien jäykkyyden takana, otan käteni hetkeksi pois hänen niskaltaan. Teen tämän myös siksi, että haluan varmistaa, että hän ei ole niitä suomalaisia, jotka eivät ole tottuneet elämässään toisen ihmisen lähellä oloon ja kosketukseen, jonka takia hän olisi mahdollisesti reagoinut kehonsa lihaksiston kokonaisvaltaisen jännittämisen kautta. En havaitse hänessä tapahtuvan minkäänlaista vapautumista lihasten turhan jännittämisen tasolla, joka antaa minulle kuvan siitä, että hänen jäykkä seisoma-asentonsa heijastaa sitä, mitä hän ajattelee liittyen seisomiseen.

Astun oppilaan sivulta hieman eteenpäin, jotta voin katsoa häntä silmiin ja sanon hänelle, että "Älä yritä kontrolloida kehoasi vaan anna seisomisen tapahtua ilman mitään ponnistelua. Luota siihen, että sinun kehosi osaa seistä pystyssä, eikä se ole kaatumassa, jos annat sille mahdollisuuden seistä juuri siten, kuten se luonnollisesti seisoo.".

Kuultuani nämä sanani, tämä oppilas tuhahtaa ja sanoo minulle, että "Pitäähän minun kontrolloida kehoani, sillä muutenhan se kaatuu!" ja tulee siten paljastaneeksi sen, että olin tulkinnut hänen kehonkieltään oikein ja antanut hänelle ohjeen, joka oli täysin päinvastainen kuin se, mitä hän uskoi, että hänen pitäisi tehdä seistessä. Toisin sanoen, tuo voimakas tunnereaktio ja vastaus heijasti sitä, että hän uskoi, että hänen "pitäisi kontrolloida kehoa" ja minä puolestaan sanoin, että hänen ei tarvisi tehdä sitä, jos hän haluaisi tukea oman kehonsa hyvinvointia.

Havaitessani, kuinka voimakkaasti hän uskoi kehonsa kontrolloimisen välttämättömyyteen, tajusin samantien, että minun oli hylättävä hetkeksi Alexander-tekniikan opettajan normaalisti käyttämät ohjaustyökalut, koska ne olivat osoittautuneet käyttökelvottomaksi tämän oppilaan kohdalla, jonka ongelmallisen kehonkäytön syyt löytyivät hänen uskomusjärjestelmästään. Päätän lähestyä oppilasta The Work -menetelmän opettaman neljän kysymyksen kautta ja käymme siten seuraavanlaisen dialogin:

Minä: Hei, oletko valmis, että tutkimme tätä kehon kontrollointiin liittyvää asiaa muutaman kysymyksen kautta?
Oppilas: Ok.
Minä: Huomaatko, kuinka sinä näytät uskovan ajatukseen "Minun pitää kontrolloida kehoani."?
Oppilas: Joo...
Minä: Ok, tämän takia minä kysyn sinulta oletko sinä varma, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa tähän kysymykseen ihan lyhyesti sanomalla "kyllä" tai "ei" ja tiedä, että kyse ei ole "oikein vastaamisesta". Tässä ei ole siis kyse mistään kokeesta, sillä me haluamme vain tutkia sitä, mihin sinä uskot, ok?
Oppilas: Ok, minä vastaan "kyllä".
Minä: Hyvä! Seuraava kysymys on, että oletko sinä täysin varma siitä, että "sinun pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa jälleen "kyllä" tai "en", ja jos epäröit yhtään niin vastaa mieluummin "en" kuin "kyllä", sillä voidaksesi vastata "kyllä", sinun pitäisi olla "täysin varma", vai kuinka?
Oppilas: Ymmärrän... Minä vastaan siis, että "Ei, en ole täysin varma...".
Minä: Ok. Seuraava kysymys pyrkii tutkimaan sitä, miten tuo ajatus "Minun pitää kontrolloida kehoani." vaikuttaa sinun keho-mieleesi. Kysymys kuuluu näin: Mitä tapahtuu tai miten sinä reagoit, kun uskot, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Voitko kuvailla, mitä koet tai tunnet kehossasi? Entä mielessäsi?
Oppilas: Kaikki menee ihan jumiin!!! Tuntuu siltä, että en pysty tekemään mitään kunnolla... Seisominen tuntuu vaikealta... (Huomautus: Oppilaan kehollinen olemus on jännittynyt ja ilmaisee voimakasta stressiä, kun hän kuvaa tuon uskomuksen vaikutuksia itseensä.)
Minä: Ok, kiitos tästä avoimesta, suorasta ja rehellisestä vastauksesta. Nyt, minä kutsun sinut kuvittelemaan, että tuo uskomus, että sinun "pitäisi kontrolloida kehoasi" häviää sinun mielestäsi. Oletko ymmärtänyt, mitä kutsun sinun tekemään?
Oppilas: Kyllä.
Minä: Hyvä. Nyt, pysähdy ja tutki, mitä tapahtuu tai miten koet itsesi, jos tuo uskomus häviää ja on täysin poissa mielestäsi, eikä siten vaivaa sinua enää?

Oppilas seuraa ohjettani, huokaisee syvään ja sitten, näen, kuinka jotain "syttyy" hänen silmissään ja hän huudahtaa minulle innostuneena, että "Minä olisin vapaa! Kaikki sujuisi paljon paremmin!".

Tiedätkö mitä? Juuri niin siinä kävi! Toisin sanoen, tämän oivalluksen jälkeen tämä oppilas oppi päästämään irti tuosta kehon lihaksiston ja nivelistön jäykistävästä tavasta kontrolloida omaa kehoaan, jos havaitsin hänen tehneen niin jatkossa Alexander-tunneilla ja toin hänet tietoiseksi siitä. Sillä juuri se on minun tehtäväni Alexander-tekniikan opettajana: tuoda oppilaani tietoiseksi siitä, miten ja milloin hän alkaa jännittämään keho-mielensä tasolla ja kutsua hänet päästämään irti tuosta ponnistelusta ja palaamaan takaisin luonnolliseen tilaamme, joka sallii meidän olla, ajatella, liikkua ja tehdä asioita vapaasti. 

Kyllä vain, Alexander-tekniikassa ei ole kyse mistään "hyvästä ryhdistä", kuten useimmat ihmiset, jotka tulevat Alexander-tekniikan yksityistunneille ja viikonloppukursseille virheellisesti uskovat, josta myös tämän pianistin tapa kontrolloida kehoaan ja seisoma-asentoaan ilmeisesti kumpusi? Mitä siis tapahtuu, jos sinä luovut kontrollista? Oletko valmis katsomaan tätä asiaa kanssani Alexander-tekniikan yksityistunneilla tai viikonloppukursseilla ja tunnistamaan vapauden?
 
Terveisin,
Turo

PS. Annahan tutuillesi vinkkiä, että vedän Alexander-tekniikkaa arkeen! -kurssin 2.-3.3.2019 Vakka-Suomen Kansalaisopistossa, Uudessakaupungissa ja 16.-17.3.2019 Sastamalan Opistossa, Sastamalassa, kiitos!

Hengitys on mysteeri, jota olen tutkinut jo vuosien ajan, mutta kaikesta siihen liittyvästä biomekaanisesta tiedostani huolimatta en voi kuitenkaan sanoa, että minä ymmärtäisin tuota ihmeellistä kehollista tapahtumaa kovinkaan paljon. Vielä vähemmän minä tunnun ymmärtävän sitä, kuinka meille toitotetaan "syvään hengittämisen" tärkeydestä. Varsinkin koska nuo ohjeet näyttävät johtavan siihen, että 1) ensin vedetään rinta rottingille ja sitten 2) vedetään ilmaa niin väkipakolla sisään, että olkapäät kohoavat kohti korvia jota seuraa vääjäämättä se, että 3) rintakehä lysähtää enemmän tai vähemmän kasaan uloshengityksen aikana...

Todellakin, kuinka monta artikkelia me olemme lukeneet "oikeasta hengitystekniikasta" erilaisten terveyslehtien sivuilta? Kuinka monta kertaa meille on huikattu "Muistakaa hengittää!" -ohje joogatunnilla tai jumppatuntien tiimellyksessä? Kuinka monta kertaa me olemme hätääntyneet kuullessamme tuon ohjeen ja kysyneet mielessämme, että "Miten minun pitäisi hengittää syvään?", sekä tulleet sitä kautta pidättäneeksi omaa hengitystämme? Mitä tuo kryptinen ohje ylipäätään tarkoittaa?!?! Miksi ihmeessä meidän pitäisi "hengittää", eli kontrolloida ja "tehdä hengitys"? Onko kyseessä vain viaton väärinkäsitys, eli tarkoittaako tuo ohje oikeasti, että "Älä jännitä lihaksiasi turhaan, vaan anna hengityksen kulkea vapaasti!"?

Ihan suoraan sanottuna, uskon useimpien tuota "Muistakaa hengittää!" -ohjetta jakelevien ohjaajien olevan varsin pihalla, mitä tulee luonnolliseen hengitykseen ja sen tukemiseen! Sillä, kuinka he voisivat muuten jakaa moista ohjetta, joka selkeästi välittää heidän uskomuksensa sen suhteen, että meidän pitäisi itse hengittää aktiivisesti? Siis, että meidän pitäisi olla hengityksen "tekijä"? Kuinka he voivat uskoa moiseen, sillä eikö meillä kaikilla liene sangen hyvät todisteet siitä, kuinka kehomme hengittää ihan itsekseen esimerkiksi nukkuessamme?

Niin, miksi meidän pitäisi yht'äkkiä päättää hengittää eli kontrolloida hengityksen kulkua, kun olemme valveilla? Mihin kehomme muka tarvitsee meidän aktiivista osallistumistamme mitä tulee kehon hengitystapahtumaan? Huomaatko nyt, kuinka halpaa hengitysfilosofiaa meille tarjotaan ja kuinka paljon stressiä sinä olet kokenut, kun olet yrittänyt hengittää "oikein"? Ja kun olet yrittänyt tehdä niin, oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan sitä, kuinka vähän sinä olet oikeasti perehtynyt hengitykseen ja kuinka oikein sinun käsityksesi oikeanlaisesta hengityksestä ovat? Kuinka paljon sinä siis oikeasti tiedät hengityksestä, vai oletko kenties lähempänä ei-tietämistä? Oletko siis valmis olemaan tietämättä ja olemaan siten avoin sille ajatukselle, että sinun ei tarvitse hengittää ja että hengitys on jotain, joka kannattaa vain antaa tapahtua?

Näillä linjoilla oli myös Alexander-tekniikan kehittäjä F.M. Alexander, joka sanoi osuvasti, että "Jos minä hengitän siten, kuinka kuvittelen hengityksen olevan määrä tapahtua, minä teen vääjäämättä jotain väärin" ja "Jos minä en hengitä, minä hengitän". Hän pyrki siis korostamaan sitä, että luonnollinen hengitys on niin hienovarainen tapahtuma, että se häiriintyy välittömästi, jos me yritämme hengittää eli kontrolloimme hengitystämme.

Kaikki muu on siis "tekohengitystä" eli täysin turhaa toimintaa! Eritoten, koska aivomme on ohjelmoitu niin nerokkaasti, että ne mittaavat joka hetki hapen ja hiilidioksidin suhdetta veressä ja antavat siten keholle ohjeen, kuinka sen tarvitsee kulloinkin hengittää jotta elintoiminnot jatkuvat mahdollisimman optimaalisesti. Hengitys sujuu siis kaikken parhaiten, kun me emme yritä hengittää itse, vaan annamme sen tapahtua omalla painollaan. Tämä inhibition eli "sallimiseen" liittyvän periaatteen harjoittaminen on epäilemättä keskeisin asia, mitä me opettelemme Alexander-tunneilla. Oletko sinä valmis opettelemaan tuon taidon, joka on yhtä tärkeää sinun hyvinvointisi kannalta kuin hengitys?

Terveisin, Turo