Olen käyttänyt Vivobarefootin paljasjalkakenkiä 2006 lähtien jolloin muutin Lontooseen opiskelemaan Alexander-tekniikan opettajaksi. Tämä kenkämerkki oli sangen hyvin edustettuna koulumme opettajien ja oppilaiden keskuudessa, ei varmasti vähiten siksi, että niiden pohjadesignin keksijä Tim Brennan oli saanut idean kenkien suunnitteluun isältään, joka oli Alexander-tekniikan opettaja. Kuultuaan poikansa kipeyttäneensä polvensa ja nilkkansa tennistä pelatessa, isä oli neuvonut häntä pelaamaan kokeeksi tennistä paljain jaloin. Timin suureksi yllätykseksi tämä neuvo auttoi ja kipeytyneet polvet ja nilkat kuntoutuivat, kun hän oppi liikkua luonnollisemmin tenniskentällä.

Tim oivalsi tämän kokemuksen kautta, kuinka polvien ja nilkkojen kipeytyminen oli linkittynyt kantakorotettujen, kiertojäykkien ja paksupohjaisten kenkien käyttöön. Koska muunlaisia kenkiä ei oikeastaan ollut tarjolla tuohon aikaan, Tim tarttui toimeen ja alkoi itse suunnitella kantakorotuksettomia, notkeita ja ohutpohjaisia kenkiä, jotka mahdollistaisivat jalan lihasten ja nivelten luonnollisen liikkeen, sekä tarjoaisivat samalla jaloille suojaa teräviltä esineiltä, märältä ja kylmältä.

Hän tuli luoneeksi Pohjois-Amerikan intiaanien mokkasiineja muistuttavat minimalistiset kengät, joissa oli 3 millimetriä paksu kumipohja, jonka sisälle oli laminoitu DuraTex-niminen pistosuoja suojaamaan jalkoja lasinsirujen, nastojen, naulojen jne. päälle astuttaessa. Kengissä ei ollut luonnollisestikaan mitään jalkaholvien tukia, kiertojäykkyyttä tai iskunvaimennusjärjestelmää. Vivobarefoot-kenkien designin lähtökohtana oli nimittäin se, että ihmisen jalka on rakenteeltaan täydellinen ja pystyy siksi tekemään luonnollisesti kaiken sen, mitä liikkuminen erilaisilla pinnoilla kävellen tai juosten vaatii niiltä. Tämä Timin suunnittelutyötä ohjannut näkemys oli siis täysin päinvastainen sille, mitä esimerkiksi lenkkikenkien valmistajat ovat väittäneet meille vuosikymmenien ajan myydessään meille kenkiensä pohjiin rakennettua Motion Control -tekniikkaa kovalla hinnalla...     

Tim esitteli tämän luonnolliseen liikkumiseen perustuvan kenkädesignideansa ystävälleen Galahad Clarkille, joka oli 1825 perustetun Clarks-merkkisiä kenkiä valmistavan suvun jäsen. Tämä Timin polvien ja nilkkojen kipeytymisestä tenniskentällä alkanut tapahtumaketju johti lopulta Vivobarefoot-merkin syntyyn vuonna 2003. Vivobarefootin kenkiä on siis valmistettu jo 12 vuotta, mutta merkki ei ole edelleenkään kovin tunnettu Suomessa. Tämä selittyy osittain sillä, että Vivobarefootin kenkiä alettiin tuomaan Suomeen vasta 2011 tienoilla, eikä kenkien jälleenmyyjiä ole edelleenkään kuin muutama. Suurin syy tähän selkeään paitsiotilanteeseen suomalaisilla markkinoilla lienee kuitenkin se, että kenkämyyjien on paljon helpompaa tehdä kauppa käyttämällä vanhoja myyntiargumentteja ja myydä asiakkaille entuudestaan tuttuja kantakorotettuja, kiertojäykkiä ja paksupohjaisia merkkikenkiä kuin niiden terveellisyyden kyseenalaistavia Vivobarefootin paljasjalkakenkiä? Miksi kukaan myyjä haluaisi käyttää enemmän aikaa asiakkaan kanssa vakuuttaakseen hänet Vivobarefoot-kenkien terveellisyydestä, jos hän on valmis ostamaan nopeammin sitä, mitä aina ennenkin? Miksi siis lähteä muuttamaan hyvin myyvää tuoteperhettä, vaikka tuo muutos olisi parempi asiakkaan terveyden kannalta?

Kuten sanottu, olen käyttänyt lähes yksinomaan Vivobarefootin kenkiä 2006 lähtien ja omistanut niitä yli 15 paria, mutta siitä huolimatta en suosittele kaikkia heidän kenkämallejaan varauksetta. Mitkä ovat minusta Vivobarefootin parhaat mallit ja miksi? Mitä parannuksia toivoisin näkeväni tietyissä malleissa? Mitä malleja en suosittele sinua ostamaan lainkaan? Tästä lisää myöhemmin julkaistavissa artikkeleissa, joissa keskityn niihin Vivobarefootin kenkiin, joita voit käyttää työpaikalla ja arkikäytössä. Julkaisen myöhemmin myös artikkelin, jossa perehdyn Vivobarefootin juoksu-, urheilu- ja retkeilykäyttöön tarkoitettuihin kenkiin. Voit toki tutustua jo etukäteen Vivobarefootin laajaan kenkämallistoon heidän omilla kotisivuillaan.

Terveisin,
Turo

Tutkimme Alexander-tunneilla oman kehonkäyttömme lisäksi omaa "kehonkarttaamme". Viittaan tällä termillä anatomiaamme liittyviin mielikuviin siitä, missä mikin lihas, luu, nivel jne. sijaitsee kehossamme, sekä kuinka ne sijoittuvat ja liikkuvat suhteessa toisiinsa. Olemme me siitä tietoisia tai emme, meillä jokaisella on kehonkartta, jonka pohjalta me ohjaamme kehoamme liikkuessamme kuin suunnistaja, joka liikkuu metsässä kartan ja kompassin avulla rastilta toiselle.

Mutta aivan samalla tavalla kuin suunnistajan käyttämässä kartassa voi olla virheitä kartantekijän jäljiltä, myös kehonkarttamme ei aina vastaa todellisuutta. Tämä johtaa sekä suunnistuksessa, että arkisessa liikkumisessa usein jonkinlaiseen "pummiin". Tarkoitan "pummilla" tässä yhteydessä sitä, että anatomisesti virheellisen kehonkartan seurauksena oma kehomme, sekä liikkuminen muuttuu jäykäksi tai jopa pysähtyy hetkeksi kun jokin lihas, luu tai nivel tuntuu menevän mystisesti jumiin... Tuttua? Käykö sinulle näin esim. istuessasi tuolille tai noustessasi ylös seisomaan? Oletko ajattellut tähän asti, että olet vain "luonnostasi jäykkä", etkä ole tullut ajatelleeksi sitä, että kyse olisi ehkä siitä, et tunne omaa kehoasi ja sen nivelien toimintaa, sekä niiden luonnollisia liikesuuntia, jotta voisit sallia niiden liikkuvan kevyesti ja helposti?     

Jos tilanne tuntuu tutulta niin voin lohduttaa sinua, että "Sattuu sitä paremmissakin piireissä!" Olen nimittäin teettänyt Alexander-oppilailleni erilaisia kehonkarttaan liittyviä testejä, joissa annan ihmisille ensin kynän ja paperia, jonka jälkeen kerron, että heillä on viisi sekuntia aikaa vastata. Tämän jälkeen saatan esim. nostaa jalkani tuolille malliksi ja pyydän heitä piirtämään nopeasti, muutamalla viivan vedolla, miltä säären ja jalkaterän luinen rakenne näyttää. Olen teettänyt tämän kyseisen testin suurelle joukolle ihmisille, joiden joukossa on ollut lukuisia lääkäreitä, fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja jne. ja jopa 90-95 prosenttia heistäkin ei tule piirtäneeksi kuvaan lainkaan kantaluuta, vaan L-kirjainta muistuttavan kuvan!

Miten on mahdollista, että nämä ihmisen anatomiaa jopa satoja tunteja opiskelleet ammattilaiset voivat "reputtaa" tällaisessa yksinkertaisessa anatomisen rakenteen ymmärtämistä mittaavassa testissä? Tämä tapahtuu minun nähdäkseni sen takia, että testissä on 1) tiukka viiden sekunnin aikaraja ja siten 2) ihmisellä ei ole aikaa mennä aivojensa teoreettis-rationaaliselle puolelle ja 3) muistella niitä anatomisia karttoja ja luurankomalleja, joita hän tuli koulussa opiskelleeksi. Vastaaminen tässä pikatestissä tapahtuu siis omien ei-tietoisten mielikuvien pohjalta, mitä meillä on omasta kehostamme. Nämä mielikuvat ovat usein luotu jo lapsena, vailla todenmukaista kuvaa anatomiastamme. Vanhat ei-tietoiset mielikuvat ovat siis jollain tapaa "syvemmällä" aivoissamme kuin myöhemmin opittu teoreettinen tieto. Juuri tämän takia nämä luomani pikatestit ovat osoittaneet hyvin haastaviksi jopa alan ammattilaisille, jotka ovat tavanneet päivitellä jälkeenpäin omia vastauksiaan posket punaisina ja sanoneet, että "Kyllä minun olisi tämä pitänyt tietää!"  :-)

Näiden kehonkartoitustestien tarkoitus on tuoda meidät tietoiseksi omasta ei-tietoisesta kehonkartastamme ja päivittää se kehomme anatomista todellisuutta vastaavaksi. Olen huomannut työssäni, että oman kehonkarttamme päivityksen tuottama hyöty on hyvin merkittävä. Esimerkiksi käynee se, että moni ihminen, joka mieltää säären ja jalkateränsä L-kirjaimen muotoiseksi kokonaisuudeksi tapaa seistessään työntää kehon painon kohti päkiöitä ja varpaita. Tämä tapahtuu sen takia, että hänen kehonkartassaan ei ole kantaluita ja hän pelkää kaatumista taaksepäin. Hän ei siis uskalla antaa kehon painon levätä kantapäiden päällä, eikä tämä kehon pystyasentoa tukeva tärkeä kehonalue tule siten aktivoitua käyttöön. Tämän kaiken seurauksena ihminen työntää lantionsa eteenpäin, jännittäen samalla alaselkäänsä, polviaan ja reisilihaksiaan, sekä ajautuu siten vääjäämättä ns. huonoon ryhtiin.

Kyllä, kehon painon tippuminen kantaluiden kautta maahan on välttämättömyys, että ihminen voi seistä tasapainoisessa pystyasennossa. Juuri tätä taitoa Alexander-tuntien on määrä tukea, sillä vasta sen löydettyämme me voimme kumartua, kävellä, juosta jne. luonnollisella tavalla. Alexander-tunneille tulemisen lisäksi suosittelen sinulle myös paljasjalkakenkien hankkimista, sillä kantakorotuksettoman pohjarakenteen ansiosta ne tukevat sitä, että kantapääsi pysyvät siellä, missä niiden kuuluu luonnollisesti olla, siis mahdollisimman lähellä maata!

Terveisin, Turo

Tiesitkö, että kehosi 206 luusta 52 eli peräti 25 prosenttia sijaitsee nilkkanivelesi alapuolella? Entä sitä, että jalkapohjissa ja varpaissa on yli 200 000 hermopäätettä, sekä lihasten ja jänteiden pituutta sekä raajojen asentoja ja liikkeitä aistivia tuntohermoja? Mitä voit siis päätellä tästä? Minun nähdäkseni sen, että jalkaterämme luiden ja lihasten pitää päästä liikkumaan vapaasti, jotta ne voivat välittää aivoillemme tietoa maan pinnasta, jolla seisomme, sekä siitä, miten kehomme linjautuu suhteessa maahan. Tämän tiedon perusteella aivojemme tasapainokeskus ohjaa kehoamme pysymään pystyasennossa ja auttaa meitä välttämään kaatumisen, mikä on aina suuri riski kehollemme.

Tämän tiedon perusteella lienee selvää, että voidaksemme tukea kehomme luonnollista toimintaa, tasapainoa ja terveyttä meidän kannattaa 1) liikkua sisätiloissa paljain jaloin tai sukkasilla niin paljon kuin mahdollista ja 2) käyttää ulkona liikkuessamme ns. paljasjalkakenkiä (engl. "barefoot shoe" ), jotka suojaavat jalkojamme teräviltä esineiltä, märältä ja kylmältä, mutta sallivat kuitenkin jalan lihasten, luiden ja nivelien luonnollisen toiminnan.

Mutta millainen hyvä paljasjalkakenkä on? Mitä sinun on hyvä tietää, jos aiot ostaa paljasjalkakengät? Paljasjalkakengän ensimmäinen tuntomerkki on se, että kengän pohja on tasapaksu eli siinä ei ole kantakorotusta (engl. "zero drop"), vaan kantapää ja päkiä ovat samalla tasolla. Tämä tukee sitä, että kantaluun/kantapään muodostama 30-60 neliösentin laajuinen tukialue tulee otetuksi käyttöön. Tämä tukee kehon luonnollista linjautumista pystysuunnassa. Paljasjalkakengissä on ohut, noin 3-5 millimetriä paksu pohja, mikä antaa herkän tuntuman maahan, sekä välittömän palautteen oman kävely- tai juoksutekniikan laadusta.

Pohjan ohuuden takia paljasjalkakengässä ei ole luonnollisesti minkäänlaista iskunvaimennustekniikkaa, koska jalan rakenteiden, yhdessä kävely- ja juoksutekniikan kanssa, on määrä toimia iskunvaimennusjärjestelmänä. Kipu kävellessä tai juostessa kertoo siis ei-luonnollisesta tekniikasta ja on kutsu pysähtyä tutkimaan, miten sinä käytät kehoasi eteenpäin liikkuessasi!

Toisin kuin tavallisissa kengissä, paljasjalkakengissä ei ole ns. toe spring –tekniikkaa eli kengän etuosa ei ole käyrä. Paljasjalkakengän rakenne ei siis kohota varpaita ylemmäksi kuin missä tasossa päkiä on. Varpaat saavat siis levätä maata vasten, kuten niiden luonnollista on! Mainittakoon, että tavallisissa juoksukengissä on yleensä noin 30 mm korkuinen ”toe spring”, joka johtaa vääjäämättä jonkinlaisiin varpaiden, jalkapöydän ja nilkan lihasten ja nivelien vaivoihin, koska ne eivät salli jalan liikkua sen luonnollisen liikeketjun mukaisella tavalla.

Paljasjalkakengässä on luonnollisesti myös tilava varvastila, joka sallii varpaiden ”leviämisen” kun kehon paino rullaa päkiän ja varpaiden yli eteenpäin. Juuri tämän ansiosta varpaiden nivelet voivat hyvin, eikä jalkoihin tule hiertymiä, rakkoja tai kovettumia, kuten tavallisia kenkiä käytettäessä. Toisaalta, paljasjalkakengän keskiosa on leveä. Tätä kautta paljasjalkakengän rakenne ei paina metatarsaali-luita sisäänpäin, erityisesti uloimmaista, joka on tärkeä kehon painoa kantava luu. Tämän ansioista jalkasi eivät puudu paljasjalkakengissä, kuten niiden tapaa tehdä kapealestisissä, "muodikkaissa" kävely- tai urheilukengissäsi?

Eräs keskeinen piirre paljasjalkakengässä on se, että siinä ei ole kiertojäykkyyttä tai jalkaholvitukea pitkittäis- tai poikittaiskaaren alla, vaan pohjarakenne, joka sallii jalan kaarien joustaa, laskeutua ja kerätä liike-energiaa eteenpäin menemiseen. Paljasjalkakengässä ei ole myöskään ns. motion control –tekniikkaa eli kävelyn tai juoksun askellukseen keinotekoisesti vaikuttavaa rakennetta. Ihmisen on siis määrä tehdä askellustyö, ei kengän! Itseasiassa suuret kenkä- ja urheilukenkävalmistajat, sekä ortopedisten pohjallisten valmistajat ovat huijanneet  meitä jo vuosikymmenien ajan uskottelemalla meille, että jokin kenkään sijoitettu "tuki" tai muu rakenne voisi muka taata sen, että ihminen voisi kävellä tai juosta luonnollisemmin!

Tämä on siis samanlaista mainostoimistojen luomaa valhetta kuin se, että jonkun uuden ja kalliin "ortopedien suositteleman" toimistotuolin ostaminen voisi estää niska- ja selkäkipujen jatkumisen. Siis tilanteessa, missä ihminen ei tunne omaa kehoaan ja ymmärrä, miten istua luonnollisesti, ilman turhia lihas- ja niveljännityksiä luovaa "lysähtämistä". Tai yhtä lailla haitallista "ryhdistäytymistä" sen jälkeen kun kipu on havahduttanut hänet tiedostamaan oman kehon olemassaolon kesken tietokoneen äärellä tapahtuvien "tärkeämpien asioiden" hoitamisen...

Toisaalta, paljasjalkakenkien valmistajien markkinapuheista huolimatta niiden hankkiminen ei ole mikään tae sille, että oma kävely- tai juoksutekniikka tulisi muuttumaan yhtään nykyistä paremmaksi, jos et ole tietoinen siitä, miten sinä nyt kävelet tai juokset. Muista myös se, että mitä sinä kuvittelet tekeväsi liikkuessasi ei välttämättä vastaa sitä, mitä sinä oikeasti teet, kuten olen taannoisessa blogiartikkelissani esille tuonut. Tämän takia suosittelen sinua ottamaan yhteyttä ja varaamaan minulta Alexander-tunnin. Tätä kautta voimme videokuvata kävelyäsi tai juoksuasi, sekä voin ohjata sinua Alexander-tekniikan avulla kohti luonnollisempaa kehonkäyttöä, jota paljasjalkakenkien käyttö toki omalta osaltaan merkittävästi tukee!    

Terveisin, Turo