Olen käyttänyt Vivobarefootin paljasjalkakenkiä 2006 lähtien jolloin muutin Lontooseen opiskelemaan Alexander-tekniikan opettajaksi. Tämä kenkämerkki oli sangen hyvin edustettuna koulumme opettajien ja oppilaiden keskuudessa, ei varmasti vähiten siksi, että niiden pohjadesignin keksijä Tim Brennan oli saanut idean kenkien suunnitteluun isältään, joka oli Alexander-tekniikan opettaja. Kuultuaan poikansa kipeyttäneensä polvensa ja nilkkansa tennistä pelatessa, isä oli neuvonut häntä pelaamaan kokeeksi tennistä paljain jaloin. Timin suureksi yllätykseksi tämä neuvo auttoi ja kipeytyneet polvet ja nilkat kuntoutuivat, kun hän oppi liikkua luonnollisemmin tenniskentällä.

Tim oivalsi tämän kokemuksen kautta, kuinka polvien ja nilkkojen kipeytyminen oli linkittynyt kantakorotettujen, kiertojäykkien ja paksupohjaisten kenkien käyttöön. Koska muunlaisia kenkiä ei oikeastaan ollut tarjolla tuohon aikaan, Tim tarttui toimeen ja alkoi itse suunnitella kantakorotuksettomia, notkeita ja ohutpohjaisia kenkiä, jotka mahdollistaisivat jalan lihasten ja nivelten luonnollisen liikkeen, sekä tarjoaisivat samalla jaloille suojaa teräviltä esineiltä, märältä ja kylmältä.

Hän tuli luoneeksi Pohjois-Amerikan intiaanien mokkasiineja muistuttavat minimalistiset kengät, joissa oli 3 millimetriä paksu kumipohja, jonka sisälle oli laminoitu DuraTex-niminen pistosuoja suojaamaan jalkoja lasinsirujen, nastojen, naulojen jne. päälle astuttaessa. Kengissä ei ollut luonnollisestikaan mitään jalkaholvien tukia, kiertojäykkyyttä tai iskunvaimennusjärjestelmää. Vivobarefoot-kenkien designin lähtökohtana oli nimittäin se, että ihmisen jalka on rakenteeltaan täydellinen ja pystyy siksi tekemään luonnollisesti kaiken sen, mitä liikkuminen erilaisilla pinnoilla kävellen tai juosten vaatii niiltä. Tämä Timin suunnittelutyötä ohjannut näkemys oli siis täysin päinvastainen sille, mitä esimerkiksi lenkkikenkien valmistajat ovat väittäneet meille vuosikymmenien ajan myydessään meille kenkiensä pohjiin rakennettua Motion Control -tekniikkaa kovalla hinnalla...     

Tim esitteli tämän luonnolliseen liikkumiseen perustuvan kenkädesignideansa ystävälleen Galahad Clarkille, joka oli 1825 perustetun Clarks-merkkisiä kenkiä valmistavan suvun jäsen. Tämä Timin polvien ja nilkkojen kipeytymisestä tenniskentällä alkanut tapahtumaketju johti lopulta Vivobarefoot-merkin syntyyn vuonna 2003. Vivobarefootin kenkiä on siis valmistettu jo 12 vuotta, mutta merkki ei ole edelleenkään kovin tunnettu Suomessa. Tämä selittyy osittain sillä, että Vivobarefootin kenkiä alettiin tuomaan Suomeen vasta 2011 tienoilla, eikä kenkien jälleenmyyjiä ole edelleenkään kuin muutama. Suurin syy tähän selkeään paitsiotilanteeseen suomalaisilla markkinoilla lienee kuitenkin se, että kenkämyyjien on paljon helpompaa tehdä kauppa käyttämällä vanhoja myyntiargumentteja ja myydä asiakkaille entuudestaan tuttuja kantakorotettuja, kiertojäykkiä ja paksupohjaisia merkkikenkiä kuin niiden terveellisyyden kyseenalaistavia Vivobarefootin paljasjalkakenkiä? Miksi kukaan myyjä haluaisi käyttää enemmän aikaa asiakkaan kanssa vakuuttaakseen hänet Vivobarefoot-kenkien terveellisyydestä, jos hän on valmis ostamaan nopeammin sitä, mitä aina ennenkin? Miksi siis lähteä muuttamaan hyvin myyvää tuoteperhettä, vaikka tuo muutos olisi parempi asiakkaan terveyden kannalta?

Kuten sanottu, olen käyttänyt lähes yksinomaan Vivobarefootin kenkiä 2006 lähtien ja omistanut niitä yli 15 paria, mutta siitä huolimatta en suosittele kaikkia heidän kenkämallejaan varauksetta. Mitkä ovat minusta Vivobarefootin parhaat mallit ja miksi? Mitä parannuksia toivoisin näkeväni tietyissä malleissa? Mitä malleja en suosittele sinua ostamaan lainkaan? Tästä lisää myöhemmin julkaistavissa artikkeleissa, joissa keskityn niihin Vivobarefootin kenkiin, joita voit käyttää työpaikalla ja arkikäytössä. Julkaisen myöhemmin myös artikkelin, jossa perehdyn Vivobarefootin juoksu-, urheilu- ja retkeilykäyttöön tarkoitettuihin kenkiin. Voit toki tutustua jo etukäteen Vivobarefootin laajaan kenkämallistoon heidän omilla kotisivuillaan.

Terveisin,
Turo

Tutkimme Alexander-tunneilla oman kehonkäyttömme lisäksi omaa "kehonkarttaamme". Viittaan tällä termillä anatomiaamme liittyviin mielikuviin siitä, missä mikin lihas, luu, nivel jne. sijaitsee kehossamme, sekä kuinka ne sijoittuvat ja liikkuvat suhteessa toisiinsa. Olemme me siitä tietoisia tai emme, meillä jokaisella on kehonkartta, jonka pohjalta me ohjaamme kehoamme liikkuessamme kuin suunnistaja, joka liikkuu metsässä kartan ja kompassin avulla rastilta toiselle.

Mutta aivan samalla tavalla kuin suunnistajan käyttämässä kartassa voi olla virheitä kartantekijän jäljiltä, myös kehonkarttamme ei aina vastaa todellisuutta. Tämä johtaa sekä suunnistuksessa, että arkisessa liikkumisessa usein jonkinlaiseen "pummiin". Tarkoitan "pummilla" tässä yhteydessä sitä, että anatomisesti virheellisen kehonkartan seurauksena oma kehomme, sekä liikkuminen muuttuu jäykäksi tai jopa pysähtyy hetkeksi kun jokin lihas, luu tai nivel tuntuu menevän mystisesti jumiin... Tuttua? Käykö sinulle näin esim. istuessasi tuolille tai noustessasi ylös seisomaan? Oletko ajattellut tähän asti, että olet vain "luonnostasi jäykkä", etkä ole tullut ajatelleeksi sitä, että kyse olisi ehkä siitä, et tunne omaa kehoasi ja sen nivelien toimintaa, sekä niiden luonnollisia liikesuuntia, jotta voisit sallia niiden liikkuvan kevyesti ja helposti?     

Jos tilanne tuntuu tutulta niin voin lohduttaa sinua, että "Sattuu sitä paremmissakin piireissä!" Olen nimittäin teettänyt Alexander-oppilailleni erilaisia kehonkarttaan liittyviä testejä, joissa annan ihmisille ensin kynän ja paperia, jonka jälkeen kerron, että heillä on viisi sekuntia aikaa vastata. Tämän jälkeen saatan esim. nostaa jalkani tuolille malliksi ja pyydän heitä piirtämään nopeasti, muutamalla viivan vedolla, miltä säären ja jalkaterän luinen rakenne näyttää. Olen teettänyt tämän kyseisen testin suurelle joukolle ihmisille, joiden joukossa on ollut lukuisia lääkäreitä, fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja jne. ja jopa 90-95 prosenttia heistäkin ei tule piirtäneeksi kuvaan lainkaan kantaluuta, vaan L-kirjainta muistuttavan kuvan!

Miten on mahdollista, että nämä ihmisen anatomiaa jopa satoja tunteja opiskelleet ammattilaiset voivat "reputtaa" tällaisessa yksinkertaisessa anatomisen rakenteen ymmärtämistä mittaavassa testissä? Tämä tapahtuu minun nähdäkseni sen takia, että testissä on 1) tiukka viiden sekunnin aikaraja ja siten 2) ihmisellä ei ole aikaa mennä aivojensa teoreettis-rationaaliselle puolelle ja 3) muistella niitä anatomisia karttoja ja luurankomalleja, joita hän tuli koulussa opiskelleeksi. Vastaaminen tässä pikatestissä tapahtuu siis omien ei-tietoisten mielikuvien pohjalta, mitä meillä on omasta kehostamme. Nämä mielikuvat ovat usein luotu jo lapsena, vailla todenmukaista kuvaa anatomiastamme. Vanhat ei-tietoiset mielikuvat ovat siis jollain tapaa "syvemmällä" aivoissamme kuin myöhemmin opittu teoreettinen tieto. Juuri tämän takia nämä luomani pikatestit ovat osoittaneet hyvin haastaviksi jopa alan ammattilaisille, jotka ovat tavanneet päivitellä jälkeenpäin omia vastauksiaan posket punaisina ja sanoneet, että "Kyllä minun olisi tämä pitänyt tietää!"  :-)

Näiden kehonkartoitustestien tarkoitus on tuoda meidät tietoiseksi omasta ei-tietoisesta kehonkartastamme ja päivittää se kehomme anatomista todellisuutta vastaavaksi. Olen huomannut työssäni, että oman kehonkarttamme päivityksen tuottama hyöty on hyvin merkittävä. Esimerkiksi käynee se, että moni ihminen, joka mieltää säären ja jalkateränsä L-kirjaimen muotoiseksi kokonaisuudeksi tapaa seistessään työntää kehon painon kohti päkiöitä ja varpaita. Tämä tapahtuu sen takia, että hänen kehonkartassaan ei ole kantaluita ja hän pelkää kaatumista taaksepäin. Hän ei siis uskalla antaa kehon painon levätä kantapäiden päällä, eikä tämä kehon pystyasentoa tukeva tärkeä kehonalue tule siten aktivoitua käyttöön. Tämän kaiken seurauksena ihminen työntää lantionsa eteenpäin, jännittäen samalla alaselkäänsä, polviaan ja reisilihaksiaan, sekä ajautuu siten vääjäämättä ns. huonoon ryhtiin.

Kyllä, kehon painon tippuminen kantaluiden kautta maahan on välttämättömyys, että ihminen voi seistä tasapainoisessa pystyasennossa. Juuri tätä taitoa Alexander-tuntien on määrä tukea, sillä vasta sen löydettyämme me voimme kumartua, kävellä, juosta jne. luonnollisella tavalla. Alexander-tunneille tulemisen lisäksi suosittelen sinulle myös paljasjalkakenkien hankkimista, sillä kantakorotuksettoman pohjarakenteen ansiosta ne tukevat sitä, että kantapääsi pysyvät siellä, missä niiden kuuluu luonnollisesti olla, siis mahdollisimman lähellä maata!

Terveisin, Turo

Tiesitkö, että kehosi 206 luusta 52 eli peräti 25 prosenttia sijaitsee nilkkanivelesi alapuolella? Entä sitä, että jalkapohjissa ja varpaissa on yli 200 000 hermopäätettä, sekä lihasten ja jänteiden pituutta sekä raajojen asentoja ja liikkeitä aistivia tuntohermoja? Mitä voit siis päätellä tästä? Minun nähdäkseni sen, että jalkaterämme luiden ja lihasten pitää päästä liikkumaan vapaasti, jotta ne voivat välittää aivoillemme tietoa maan pinnasta, jolla seisomme, sekä siitä, miten kehomme linjautuu suhteessa maahan. Tämän tiedon perusteella aivojemme tasapainokeskus ohjaa kehoamme pysymään pystyasennossa ja auttaa meitä välttämään kaatumisen, mikä on aina suuri riski kehollemme.

Tämän tiedon perusteella lienee selvää, että voidaksemme tukea kehomme luonnollista toimintaa, tasapainoa ja terveyttä meidän kannattaa 1) liikkua sisätiloissa paljain jaloin tai sukkasilla niin paljon kuin mahdollista ja 2) käyttää ulkona liikkuessamme ns. paljasjalkakenkiä (engl. "barefoot shoe" ), jotka suojaavat jalkojamme teräviltä esineiltä, märältä ja kylmältä, mutta sallivat kuitenkin jalan lihasten, luiden ja nivelien luonnollisen toiminnan.

Mutta millainen hyvä paljasjalkakenkä on? Mitä sinun on hyvä tietää, jos aiot ostaa paljasjalkakengät? Paljasjalkakengän ensimmäinen tuntomerkki on se, että kengän pohja on tasapaksu eli siinä ei ole kantakorotusta (engl. "zero drop"), vaan kantapää ja päkiä ovat samalla tasolla. Tämä tukee sitä, että kantaluun/kantapään muodostama 30-60 neliösentin laajuinen tukialue tulee otetuksi käyttöön. Tämä tukee kehon luonnollista linjautumista pystysuunnassa. Paljasjalkakengissä on ohut, noin 3-5 millimetriä paksu pohja, mikä antaa herkän tuntuman maahan, sekä välittömän palautteen oman kävely- tai juoksutekniikan laadusta.

Pohjan ohuuden takia paljasjalkakengässä ei ole luonnollisesti minkäänlaista iskunvaimennustekniikkaa, koska jalan rakenteiden, yhdessä kävely- ja juoksutekniikan kanssa, on määrä toimia iskunvaimennusjärjestelmänä. Kipu kävellessä tai juostessa kertoo siis ei-luonnollisesta tekniikasta ja on kutsu pysähtyä tutkimaan, miten sinä käytät kehoasi eteenpäin liikkuessasi!

Toisin kuin tavallisissa kengissä, paljasjalkakengissä ei ole ns. toe spring –tekniikkaa eli kengän etuosa ei ole käyrä. Paljasjalkakengän rakenne ei siis kohota varpaita ylemmäksi kuin missä tasossa päkiä on. Varpaat saavat siis levätä maata vasten, kuten niiden luonnollista on! Mainittakoon, että tavallisissa juoksukengissä on yleensä noin 30 mm korkuinen ”toe spring”, joka johtaa vääjäämättä jonkinlaisiin varpaiden, jalkapöydän ja nilkan lihasten ja nivelien vaivoihin, koska ne eivät salli jalan liikkua sen luonnollisen liikeketjun mukaisella tavalla.

Paljasjalkakengässä on luonnollisesti myös tilava varvastila, joka sallii varpaiden ”leviämisen” kun kehon paino rullaa päkiän ja varpaiden yli eteenpäin. Juuri tämän ansiosta varpaiden nivelet voivat hyvin, eikä jalkoihin tule hiertymiä, rakkoja tai kovettumia, kuten tavallisia kenkiä käytettäessä. Toisaalta, paljasjalkakengän keskiosa on leveä. Tätä kautta paljasjalkakengän rakenne ei paina metatarsaali-luita sisäänpäin, erityisesti uloimmaista, joka on tärkeä kehon painoa kantava luu. Tämän ansioista jalkasi eivät puudu paljasjalkakengissä, kuten niiden tapaa tehdä kapealestisissä, "muodikkaissa" kävely- tai urheilukengissäsi?

Eräs keskeinen piirre paljasjalkakengässä on se, että siinä ei ole kiertojäykkyyttä tai jalkaholvitukea pitkittäis- tai poikittaiskaaren alla, vaan pohjarakenne, joka sallii jalan kaarien joustaa, laskeutua ja kerätä liike-energiaa eteenpäin menemiseen. Paljasjalkakengässä ei ole myöskään ns. motion control –tekniikkaa eli kävelyn tai juoksun askellukseen keinotekoisesti vaikuttavaa rakennetta. Ihmisen on siis määrä tehdä askellustyö, ei kengän! Itseasiassa suuret kenkä- ja urheilukenkävalmistajat, sekä ortopedisten pohjallisten valmistajat ovat huijanneet  meitä jo vuosikymmenien ajan uskottelemalla meille, että jokin kenkään sijoitettu "tuki" tai muu rakenne voisi muka taata sen, että ihminen voisi kävellä tai juosta luonnollisemmin!

Tämä on siis samanlaista mainostoimistojen luomaa valhetta kuin se, että jonkun uuden ja kalliin "ortopedien suositteleman" toimistotuolin ostaminen voisi estää niska- ja selkäkipujen jatkumisen. Siis tilanteessa, missä ihminen ei tunne omaa kehoaan ja ymmärrä, miten istua luonnollisesti, ilman turhia lihas- ja niveljännityksiä luovaa "lysähtämistä". Tai yhtä lailla haitallista "ryhdistäytymistä" sen jälkeen kun kipu on havahduttanut hänet tiedostamaan oman kehon olemassaolon kesken tietokoneen äärellä tapahtuvien "tärkeämpien asioiden" hoitamisen...

Toisaalta, paljasjalkakenkien valmistajien markkinapuheista huolimatta niiden hankkiminen ei ole mikään tae sille, että oma kävely- tai juoksutekniikka tulisi muuttumaan yhtään nykyistä paremmaksi, jos et ole tietoinen siitä, miten sinä nyt kävelet tai juokset. Muista myös se, että mitä sinä kuvittelet tekeväsi liikkuessasi ei välttämättä vastaa sitä, mitä sinä oikeasti teet, kuten olen taannoisessa blogiartikkelissani esille tuonut. Tämän takia suosittelen sinua ottamaan yhteyttä ja varaamaan minulta Alexander-tunnin. Tätä kautta voimme videokuvata kävelyäsi tai juoksuasi, sekä voin ohjata sinua Alexander-tekniikan avulla kohti luonnollisempaa kehonkäyttöä, jota paljasjalkakenkien käyttö toki omalta osaltaan merkittävästi tukee!    

Terveisin, Turo

Olen kirjoittanut tätä blogiani kahden ja puolen vuoden ja viitannut usein "luonnollisuuteen", sekä puhunut suuntautumisesta kohti "luonnollista tilaa". Tajusin kuitenkin hiljan, että olen ottanut itsestäänselvyytenä sen, että te lukijani olette ymmärtäneet, mitä olen noilla termeillä tarkoittanut. Tästä syystä päätin kirjoittaa aiheesta ja antaa sinun sen jälkeen arvioida itseksesi niiden toimintatapojen, sekä lajien, tekniikoiden ja menetelmien luonnollisuutta, joiden avulla olet pyrkinyt tukemaan keho-mielesi terveyttä ja tasapainoa. On siis aika tutkia luonnollisuutta ja nähdä, että sen koodi on lopulta hyvin yksinkertainen, sillä kuinka mikään monimutkainen voisi koskaan kuvata luonnollista?

Sanana luonnollisuus ja luonnonmukaisuus viittaa "ei-keinotekoiseen". Luonnollinen tila on siten eräänlainen "alkutila", jossa me olemme ennen kuin me "teemme" jotain "keinotekoista", joka vie meidät ulos tuosta luonnollisesta tilastamme. Näin ollen, luonnollista tilaa ei voi siten saavuttaa tai ylläpitää minkäänlaisen mentaalisen tai fyysisen ponnistelun kautta, vaan se tulee esille spontaanisti, ilman mitään ponnistelua, siis ei-tekemisen eli tekemättä jättämisen kautta. Me Alexander-tekniikan opettajat kutsumme tätä tietoista ei-tekoa inhibitioksi, joka on samalla keskeisin asia opetuksessamme.

Tosin sanoen, luonnollisuus ja luonnollisen tilamme löytyminen ei voi olla minkäänlaisen mentaalisen tai fyysisen manipuloinnin tulosta. Se ei ole kontrolloitavissa oleva teko, työ tai tehtävä, jonka voisi hoitaa kuntoon samalla tavalla kuin me voimme vaikkapa tiskata likaiset tiskit tai siivota kotimme puhtaaksi. Koska luonnollisuus ei ole tehtävä asia, se ei ole sidoksissa tuon tehtävän eri vaiheisiin eli ajassa tapahtuvaan liikkeeseen pisteestä A pisteeseen Ö. Tämän takia voimme sanoa, että luonnollisuus on myös avoimuuden eli rajattomuuden, sekä ajattomuuden löytämistä ja sitä kautta se on aina tarjolla tässä ja nyt. Luonnollinen tila voi kuitenkin löytyä vain pysähtymällä ja sen näkemällä, mutta tämä pysähtyminen johon viittaan ei suinkaan tarkoita sitä, että luonnollisen tilan löytyminen vaatisi patsaan tavoin paikallaan jököttämistä. Ei, se voi tulla löydetyksi vaikkapa jyrkän mäen päälle juostessa, sydämen luonnollisen villisti hakatessa.

Kuten olet saattanut jo tajuta, jotakuinkin kaikki meille tarjottavat esim. stressinhallinnassa ja niska- ja selkäkipujen hoidossa käytetyt mentaaliset tai fyysiset harjoitukset, menetelmät ja tekniikat perustuvat jonkinlaiseen manipulointiin, itsekuriin ja kontrollointiin, vaikkapa sen kivun kokemisen suhteen, mikä ilmenee juuri tällä hetkellä. Näiden menetelmien perusta on "tukahduttamisessa" eli negatiivisessa asenteessa. Toisin sanoen siinä, että me emme kokisi jotain, jonka me kuitenkin koemme juuri nyt!

Näin ollen ne eivät ole ns. luonnollisia tekniikoita ja eivät voi siten oikeasti auttaa meitä löytämään sitä luonnollista tilaa, joka sallii kaiken ja johon oikea terveys, tasapaino ja hyvinvointi perustuu. Tämän takia suosittelen tutustumaan sinun luonnollisuuttasi tukevaan Alexander-tekniikkaan, joka auttaa sinua 1) tulemaan tietoiseksi ja sen jälkeen 2) luopumaan tietoisen ei-tekemisen kautta niistä mentaalis-fyysisistä teoista, jotka ovat vieneet sinut pois luonnollisesta tilastasi, joka on lähempänä, sekä nopeammin ja helpommin löydettävissä kuin uskotkaan... 

Terveisin, Turo

Kengät ovat lähellä kehoamme ja vaikuttavat siten vääjäämättä kehonkäyttöömme, sitä joko tukien tai haitaten. Syy tähän on selvä, sillä kehossamme on kaikenkaikkiaan noin 205 luuta. Niistä 52 luuta eli peräti 25 prosenttia sijaitsee alle viiden sentin korkeudella maanpinnasta katsottuna! Tämä tieto tulee yleensä Alexander-tunneille tuleville ihmisille suurena yllätyksenä, vaikka jokainen heistä on luonnollisesti tiennyt sen, että jalkaterissä on "paljon luita". Mutta pysähdytäänpä hetkeksi miettimään, mikä merkitys tällä asialla on liikkumisemme kannalta?

Kuten tiedämme, mutta minkä haluamme mahdollisesti kieltää, me olemme kahdella jalalla liikkuva kädellinen apina, jonka ehdottomasti suurin saavutus on nouseminen pystyasentoon. Me nousimme aikoinaan pystyasentoon siksi, että se mahdollisti ruoan poimisen puusta, paremman näkyvyyden ja auttoi meitä siten välttämään monia vaaratilanteita petojen kanssa. Tämän ohella se vapautti meidän kätemme, sekä mahdollisti työkalujen ja metsästysaseiden kantamisen, sekä energiataloudellisemman tavan liikkua paikasta toiseen verrattuna "nelijalkaisena" liikkuviin muihin kädellisiin apinoihin.

Pystyasennossa kulkeminen vaatii meiltä kuitenkin hyvää tasapainoa, mikä ei ole mahdollista ilman kehonasentoa korjaavien pienien, hyvin pitkälti vaistonvaraisten, liikkeiden tekemistä. Juuri sen takia 25 prosenttia kehomme luista sijaitsee jalkaterissä. Jalkaterän lihakset, luut ja niiden väliset kymmenet nivelet ovat kuitenkin vain ns. rengin osassa tässä kehomme upeassa tasapainojärjestelmässä, joka sijaitsee aivoissamme, eli toisessa päässä kehoamme. Tieto maanpinnan muodoista välittyy jalkapohjissamme olevista tuhansista aistireseptoreista hermoratoja pitkin kehomme läpi aivoihin. Kaikki tämä tapahtuu nanosekunneissa, mutta vain siinä tapauksessa, jos olosuhteet ovat sille suotuisat...

Tämä maanpinnan muotojen herkkä aistiminen jalkapohjiemme kautta ei ole nimittäin mahdollista, jos jalkamme on työnnetty pehmeisiin ja paksupohjaisiin kenkiin, jotka ovat vääjäämättä myös sangen jäykkiä. Oma lukunsa ovat jäykkäpohjaiset kengät. Ne eivät salli juuri minkäänlaista liikettä jalkojemme lihaksissa ja niissä kymmenissä jalkaterien nivelissä, joiden olisi määrä tehdä joka hetki pieniä korjausliikkeitä ja tukea siten kehomme luonnollista tapaa olla pystyssä. Jalkojen paleleminen liittyy muuten tähän samaan asiaan, sillä Lapin talvien läpi eläneet saamelaiset poronnahkaisissa, notkeapohjaisissa nutukkaissaan eivät ole varmasti koskaan kärsineet kylmästä samalla tavalla kuin me etelän ihmiset jäykkäpohjaisissa kengissämme. Kyllä, jäykkäpohjaisten kenkien käyttö heikentää jalkojemme aineenvaihduntaa ja saa ne palelemaan talvella. Toisin sanoen, kenkien lämpöeristäminen ei pidä jalkojamme yhtä hyvin lämpöisinä kuin notkeapohjaiset kengät, jotka mahdollistavat jalkaterän lihasten ja nivelien aktiivisen liikkeen ja lämmöntuoton jopa paikallaan seistessä. 

Oma lukunsa tässä kenkähuijauksessa on se, että kengät eivät ole meille enää vain jalkojemme suojat sadetta, kylmää tai teräviä esineitä vastaan, jota varten ne alunperin tehtiin. Ei, ne ovat nyt myös mentaalinen manipulointiväline, sillä mistä muusta voi olla kysymys, jos kenkiä myydään meille välineenä, jolla vetää puoleensa katseita ja erottautua muista ihmisistä? Todellakin, näiden epäilemättä muodikkaiden, mutta Alexander-opettajan näkökulmasta katsottuna epäkäytännöllisten/epäterveellisten kenkien avulla haetaan myös kunnioitusta, hyväksyntää ja jopa rakkautta muilta ihmisiltä. Epäilemättä asia, joka koskettaa yhtä lailla sekä naisia, että meitä miehiä...

Kaikki tämä mielen sivupoluille harhautuminen aiheuttaa sen, että me emme kuuntele ensijaisesti jalkojamme, vaan ostamme epäkäytännöllisiä/epäterveellisiä kenkiä. Tämän seurauksena liikkumisemme ei voi olla enää luonnollista, läsnäolevaa ja maanpinnan muotoja "kuuntelevaa", vaan siitä tulee vääjäämättä rajoittunutta, sekä jäykkää ja kömpelöä kuin vanhojen tieteiselokuvien roboteilla konsanaan. Toisaalta, 70-luvun alussa syntyneenä voin sanoa, että elämämme on tänä päivänä entistä "tieteiselokuvamaisempaa" ja "robottimaisen suorittavaa" laadultaan, jo tästä syystä on ymmärrettävää, että monet ihmiset ovat vieraantuneet omasta kehostaan. Näyttää siltä, että monet ihmiset eivät ole kiitollisia siitä, että heillä on keho, minkä takia he eivät myöskään nauti liikkumisesta vaan viettävät mieluummin aikaansa "mentaalisessa maailmassa" esimerkiksi television äärellä, tietokoneella tai pelikonsolilla pelaten. Toki, onhan sekin loppujen lopuksi "kehollista toimintaa", joskin varsin paikallaan olevaa ja rajoittunutta, koska se keskittyy lähinnä sormien liikutteluun kaukosäätimen tai tietokoneen näppäimistöllä tai pelikonsolin ohjaimella.

Tämän sanottuani tajusin, että olen istunut paikallaan ja kirjoittanut tätä artikkelia sen verran pitkään, että nyt on aika lopettaa, nousta ylös, laittaa hiljan ostamani Vivobarefoot Trail Freak -kengät jalkaan, sekä lähteä läheiseen metsään kävelylle. Olen muuten käyttänyt Vivobarefootin kenkiä jo vuodesta 2006 lähtien ja voin suositella niitä sinulle lämpimästi, sillä heidän mallistostaan löytyy sekä arkeen, urheiluun, että retkeilyyn sopivia malleja. Aion kirjoittaa lähiaikoina lisää siitä millaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun ostat ns. paljasjalkakenkiä. Suomessa paras valikoima Vivobarefootin kenkiä löytyy Scandinavian Outdoor Store -myymälöistä ja heidän nettikaupastaan, mutta toki myös Halosella kannattanee pistäytyä, sillä olen nähnyt heillä hiljan hyviä tarjouksia Vivobarefootin vanhemmista malleista. 

Terveisin, Turo

Olen huomannut Alexander-tunnilla, kuinka moni ihminen häpeää, ellei suorastaan pelkää sitä, että hänen tietämättömyytensä tulee jollain tavalla esille. Tuntuu siltä, että monet ihmiset mieltävät sen tyhmyydeksi, eli "ei-älykkyydeksi", vaikka kyse on vain "ei-tietämisestä". Ehkä tämän takia ihminen myös kokee kivun henkilökohtaisena epäonnistumisena ja häpeällisenä? Tämä voi johtaa siihen, että ihminen pyrkii olemaan mahdollisimman vakuuttava minun edessäni, kuin osoittaakseen että hän tietää, mistä kipujen takana on kysymys. Siitäkin huolimatta, että hänen tämänhetkinen tietonsa on johtanut hänet tilanteeseen, jossa hän on hakeutunut minun luokseni ja kokee tarvitsevansa minun apuani...


Tämä toisen ihmisen "tietämisen" kohtaaminen asettaa minut luonnollisesti sangen haastavaan tilanteeseen, varsinkin jos oma näkemykseni kipuoireiden syistä eriää voimakkaasti tuon Alexander-tunnille tulleen ihmisen näkemyksistä. Minä nimittäin koen, että tehtäväni on antaa avoin ja rehellinen näkemykseni tilanteesta jokaiselle luokseni tulleelle ihmiselle. Eikö hän ole pohjimmiltaan tullut luokseni juuri sen takia, vaikka hän pinnallisemmalla tasolla 1) haluaa "vain" eroon kivustaan mahdollisimman nopeasti ja 2) ei halua tulla tietoiseksi siitä, että hän ei ehkä tiedä, mistä hänen oireensa oikeasti johtuu?   

Kyllä, minun tehtäväni on kutsua tämä ihminen avoimeen, rehelliseen ja nykyhetkestä käsin tapahtuvaan dialogiin kanssani, joka pohjautuu molemminpuoliseen ei-tietämiseen. Sillä kuinka minkään oireen/ongelman tutkiminen voisi olla mahdollista, jos me kuvittelemme, että me tiedämme/tunnemme sen jo? Eikö kipu ilmennä itseään aina tässä hetkessä, eli miksi siis käyttäsimme menneisyydessä koettua kipua referenssipisteenä tälle kivulle, jonka koemme juuri nyt? Toisin sanoen, meidän on paras lähestyä kipua ja omaa kehoamme vain tästä hetkestä käsin. Tämä tietoisen läsnäolon harjoittaminen tuo meidät vähitellen siihen keho-mielen toiminnan syvemmän ymmärtämisen tilaan, jossa kivun kokemista ei tarvitse enää yrittää väistää, eikä sitä tarvitse enää päästä eroon. Ehkä jopa siksi, että tuo oire on tullut hävinneeksi jossain vaiheessa kun olemme antaneet sille luvan ilmetä, sekä luvan olla ilmenemättä?

Tämänkaltainen asennemuutos kivun kokemisen suhteen vaatii meiltä luonnollisesti sitä, että me havaitsemme, kuinka valtavasti lihasjännitystä tietämisen kaltainen mentaalisen position ottaminen aiheuttaa ja kuinka se jäykistää kehomme nivelet ja estää meitä liikkumasta luonnollisella, tasapainoisella tavalla. Tämä saa meidät motivoitumaan siihen, mitä syvempi muutos meiltä vaatii: nöyryyttä, pitkäjänteisyyttä ja - ennenkaikkea - luottamusta siihen, että muutos on mahdollista. Häpeä, pelko ja tietäminen eivät sitävastoin ole tarpeen muutosprosessissa, koska ne eivät tunnetusti motivoi ketään, vaan pikemminkin lannistavat meidät ja estävät siten muutoksen. 

Oletko sinä siis valmis myöntämään sen, että sinä et tiedä täysin varmasti, mikä aiheuttaa kivun, jota koet? Voitko olla valmis kohtaamaan sen avoimesti kuin pieni lapsi, joka ei ole lyönyt tuon neuro-fysiologisen kokemuksen päälle leimaa nimeltä kipu? Voisitko sinä kohdata sen niin avoimesti, että luovut jopa siitä ajatuksesta, että kipu olisi "ongelma"? Sillä eikö olekin totta, että ilman tuota henkilökohtaista ongelmaa on paljon mukavampi olla, vaikka saattaisit edelleen kokea kipua tällä hetkellä? Löydettyäsi tuon ei-henkilökohtaisen tavan kokea se, mitä koet kullakin hetkellä, kuinka sinä voisit enää koskaan kärsiä, vaikka kokisit kivun kehossasi? 

Terveisin, Turo

Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat kansantauti tässä maassa, jonka kansa tunnetaan sotahistoriansa takia "sisukkaana" ja "perääntamattomana". Mutta voisiko olla, että tuohon "ponnisteluun", "paikoillaan pysymiseen" ja "jäykkyyteen" viittaavien luonteenlaatujen takia me kaikki lienemme tunnistaneet jossain vaiheessa elämäämme tuki- ja liikuntaelimiin liittyvän kivun kehossamme? Ehkä sisuukkuus ja peräänantamattomuus eivät olekaan "hyveitä", vaan epätarkoituksenmukaisia toimintamalleja, jotka aiheuttavat meille turhaa kipua?

Oletko muuten koskaan tullut miettineeksi, miten me yleisesti ottaen suhtaudumme kipuun? Näyttää siltä, että kipu "ei voisi vähemmän kiinnostaa" meitä, siksi me haluamme siitä eroon mahdollisimman nopeasti. Tämä johtaa siihen, että emme voi oppia ymmärtämään kivun alkuperää, joka pyritään peittämään samantien särkylääkkeillä. Kivunhallinnan "kakkosratkaisuksi" on tarjottu jo vuosien ajan "kehonhallintaa".

Samana päivänä kun Aamuset julkaisi artikkelin kehonhallinnan ajatusta kyseenalaistavasta Alexander-tekniikasta, Turkulainen julkaisi puolestaan artikkelin, jossa kerrottiin eräästä Suomessa kehitetystä keppijumppaan ja keskivartaloharjoitteisiin perustuvasta jumppamenetelmästä, joka "tähtää parempaan kehonhallintaan". Tätä lajia testanneelle toimittajalle annettiin kehoitus, "Rinta rottingille ja leuka taakse. Keskivartalo tiukkana." Tämä ohje herätti minussa kauhistusta, sillä miten moisessa "paketissa" on muka mahdollista antaa rintakehän ja selän lihasten olla vapaat ja sallia siten hengityksen tapahtua luonnollisesti?   

Tämä kehonhallintaan liittyvien menetelmien laaja tarjonta kertoo meille siitä, kuinka tehokkaasti meidät on aivopesty ajattelemaan, että meidän pitäisi "hallita" kehoamme ja kipua, sekä "tehdä enemmän". Haluan siksi korostaa, että Alexander-tekniikassa ei ole siis kyse "kehonhallinnasta", vaan siitä, että me opimme ymmärtämään kehoamme ja sallimme sen hallita itse itseään!

Meidän ei siis tarvitse "hallita" kehoamme, eikä toisaalta "pitää kehoa pystyssä", kuten useimmat Alexander-tunneille tulevat ihmiset luulevat. Tämän kehonhallintaan ajatukseen liittyvän aivopesun takia minä tapaan työni kautta sangen jäykän oloisia ihmisiä, mutta tuo jäykkyys sulaa usein jopa minuuteissa, kun me kyseenalaistamme tuon uskomuksen kehonhallinnan tarpeellisuudesta. 

Alexander-tekniikan oppimisessa on pitkälti kysymys luottamuksen löytämisestä oman kehomme älykkyyttä kohtaan, jonka menetimme kokiessamme kipua kehossamme. Me siis uskoimme, että keho ei ole "älykäs", jos se ilmentää kipua. Kyse oli vain viattomasta väärinkäsityksestä, eli me emme tajunneet, että kipu ei noussut esille sen takia, että keho olisi "pettänyt" meidät tai tehnyt jotain "väärin", vaan siitä, että me pakotimme kehomme johonkin, mihin sitä ei ollut tarkoitettu. Kehomme on siis "viaton", vaikka se ilmentäisi kipua. Samalla tavalla mekin olemme viattomia, varsinkin kun olemme lakanneet syyttämästä kehoamme siitä kivusta, jota mahdollisesti koemme!

Tähän kehomme syyllistämiseen liittyy se, kuinka me yrittämme laittaa sitä johonkin tietynlaiseen "muottiin", mitä kaikki "kehonhallintaan tähtäävät" jumppamenetelmät tekevät. Niiden negatiivinen viesti on: Sinun kehosi ei ole hyvä sellaisena kuin se on! Tämä ajaa meitä ponnistelemaan voimakkaammin ja aiheuttaa usein lisää kipua, eikä vähiten mentaalisella tasolla...

Toisaalta, entisenä jooga- ja pilatesohjaajana, eli "ex-kehonhallinan opettajana" en ole lainkaan hämmästynyt siitä, että Alexander-tekniikan yksityistunneilleni on hakeutunut monia ihmisiä, jotka ovat kertoneet, kuinka heidän pyrkimyksensä päästä eroon selkä- ja niskakivuista kyseisten lajien kautta johti entistä kovempiin kipuihin. Voin kertoa, että he kokivat, että vasta Alexander-tekniikka auttoi heitä kipujen lievityksessä tai jopa niiden täydellisessä häviämisessä. Oletko sinä seuraava Alexander-tekniikan löytänyt ihminen, joka voi allekirjoittaa nämä tekniikkaa ylistävät sanani? 

Terveisin, Turo

Eräs tärkeimmistä asioita, jonka sinä tulet oppimaan ensimmäisillä Alexander-tunneillasi on se, että sinä et voi luottaa kehollisiin aistimuksiin liittyviin tulkintoihisi, eli siihen missä asennossa kuvittelet itsesi seisovan, kävelevän, kumartuvan, istuvan ja liikkuvan. Tuen tämän havainnon tapahtumista siten, että tavatessani uuden oppilaan ehdotan hänelle videoanalyysin tekemistä. Tutkimme tätä kautta, kuinka luonnollisesti hän antaa kehonsa painon siirtyä, eli mitä hän tekee lihastasolla ja miten hän antaa niveliensä toimia. Tämä määrittelee liikkumisen laadun, joka heijastuu siihen, onko liikkuminen kivutonta, vai kokeeko ihminen kipua tietyissä liikkeissä tai mahdollisesti koko ajan.

Tämä "kehollisten tuntemusten tulkinnan vääristymiseen" liittyvä ilmiö (engl. faulty sensory appreciation) tulee monelle ihmiselle täytenä yllätyksenä, mutta samalla se auttaa heitä ymmärtämään, minkä takia he mahdollisesti kokevat kipua liikkuessa. Kivulle löytyy näin "syy" ja siten matka kohti kivuttomuutta voi alkaa. Tämän matkan tukemisessa Alexander-tekniikka on osoittautunut olevan täysin vertaansa vailla oleva menetelmä, kuten englantilainen tutkimus osoitti.

Mutta mihin tämä kehollisten tuntemusten tulkinnan vääristymiseen liittyvä ilmiö perustuu? Voimme ehkä lähteä tutkimaan asiaa sitä kautta, että laitat sormesi ristiin. Katso tämän jälkeen, kuinka päin laitoit sormesi ristiin? Toisin sanoen, kumman puolen sormet "dominoivat", eli ovat päällimmäisenä? Irrota tämän jälkeen sormet toisistaan ja laita sormet toisin päin ristiin. Varmistu siitä, että et vaihda pelkästään peukaloiden marssijärjestystä, vaan vaihdat kaikkien sormien paikan päinvastaiseksi...

Tämä saattaa olla yllättävän haastava tehtävä ja vaatii sinulta siksi 1) pysähtymistä, 2) kehollisten havaintojen tekemistä ja 3) kehon liikkeiden uudelleen koordinointia. Miksi? Siksi, koska sinulla on todennäköisesti ollut tapana laittaa sormet samalla tavalla koko elämäsi ajan, eli olet toimimassa omaa vanhaa tapaasi vastaan. Tämä saattaa aiheuttaa hämmennyksen, ehkä jopa ärtymyksen tunteen, joka on minulle vain merkki siitä, että sinä olet oppimassa jotain uutta. Tämä kaikki saattaa tuntua sinusta vähäpätöiseltä asialta, koska olet "vain" oppinut ristimään sormesi uudella tavalla?

Ei, tässä ei ole kyse sormien ristimisestä, vaan siitä, miltä sinusta tuntuu, kun pidät sormesi ristittynä tällä tavalla? Tuntuuko sormien ristiin laittaminen ja niiden pitäminen ristissä tällä tavalla sinusta "oudolta", ehkä jopa "väärältä" tai "epänormaalilta"? Mistä tämä kertoo meille? Siitä, että sinulla on ollut ei-tietoinen toimintatapa, josta olet nyt tullut tietoiseksi? Toisin sanoen, huomaatko, kuinka olet ollut tämän asian suhteen ns. autopilotilla, eli et ole lainkaan ajatellut, miten toimit 1) ennen kun toimit ja 2) toiminnan aikana?

Olemme tulleet tätä kautta Alexander-tekniikan ytimeen, sillä sen tarkoitus on tuoda sinut tietoiseksi siitä, mitä sinä ajattelet tai et ajattele, kun olet, liikut tai teet jonkin muun "kehollisen teon". Sitähän kaikki tekomme pohjimmiltaan ovat, sillä kuinka sinä voit esimerkiksi tehdä matemaattista laskua ilman kehoasi? Huomaatko, että se on mahdotonta, eli että kaikki, mitä me ikinä teemme elämässä on laadultaan "kehollista"? Tämä tuli todistetuksi pari vuotta sitten, jolloin eräs hollantilainen tutkijaryhmä havaitsi, että pään asento suhteessa selkärankaan vaikuttaa siihen, kuinka hyvin pystymme ratkaisemaan matemaattisia tehtäviä! 

Mutta mennäänpä takaisin sormien ristimiseen, eli mitä arvelet, että sinun sormiesi, ranteidesi, kyynärpäidesi ja olkapäidesi lihaksille ja nivelille tapahtuisi, jos sinä ristisit sormesi satoja kertoja päivässä samalla tavalla? Voisiko olla mahdollista, että tulisit sitä kautta rasittaneeksi niitä epätasapainoisesti? Voisiko se luoda paineen, joka ilmentäisi itseään myöhemmin kipuna? Entä, mitä tapahtuu, jos koukistat polviasi satoja, ellei tuhansia kertoja päivässä tavalla, joka ei ole nivelen liikeradan kannalta luonnollinen? Tai mitä tapahtuu niskanivelillesi, jos käännät päätäsi ei-luonnollisella tavalla alaspäin kohti tietokoneen näyttöä kerta toisensa jälkeen?

Näetkö siis sen, kuinka sinun vanhat ei-tietoiset tapasi voivat johtaa kuin huomaatta siihen pisteeseen, jossa koet kipua? Jos näet, ja olet kiinnostunut tutkimaan, kuinka voit aloittaa matkan kohti kivutonta tilaa niin ota yhteyttä ja varaa minulta Alexander-tekniikan yksityistunti, kiitos!

Terveisin, Turo

Kukaan kuntokeskuksissa liikuntaa harrastava ihminen ei ole voinut välttyä viime vuosien aikana kuulemasta termiä "funktionaalinen harjoittelu". Tuosta tieteellisen ja siksi niin "vakuuttavan" kuuloisesta termistä on tullut kuntokeskusten ryhmätuntien ohjaajien ja personal trainerien huulilta tipahtava taikasana. Sen on määrä herättää mielikuva siitä, että tarjolla on jotain "uutta" "ihmeellistä" ja "kokonaisvaltaista". Kyllä, kaikkeen nopeasti kyllästyvä ihmismieli kaipaa aina jotain uutta "nostetta" tunnetasolla, aivan kuten meille H.C. Andersenin Keisarin uudet vaatteet -sadussa osuvasti kuvattiin...

Pakko sanoa, että jos meille myytävään liikuntatuotteeseen liittyvät sanat asetellaan näin vakuuttavaan tyyliin: "Toiminnallisessa eli funktionaalisessa harjoittelussa ei keskitytä harjoittamaan vain yhtä erillistä lihasta, vaan siinä harjoitellaan kokonaisia liikkeitä. Tavoitteena on tasapaino ja koko kehon parempi hallinta, josta on hyötyä arkielämässäkin." niin en yhtään ihmettele sitä, että se vetää ihmisiä puoleensa. Voin kuitenkin vakuuttaa, että Alexander-tekniikka on tarjonnut paljon kokonaisvaltaisempaa hyötyä meille jo 120 vuoden ajan kuin mitä tällaiset trendituotteet pystyvät tuottamaan lyhyen elinkaarensa aikana! Jos ne ylipäätään pystyvät tuottamaan mitään merkittävää hyötyä, saati sitten kokonaisvaltaista hyötyä?

Vaikka "funktionaalisuus" on ehdottomasti Alexander-tekniikkaa niin en kuitenkaan halua kutsua sitä "funktionaaliseksi harjoitteluksi" ja "alentaa" sitä jonkinlaisen "kehollisen harjoittelun" tasolle. Ei, Alexander-tekniikka ei ole mikään kehonhuolto- tai hengitysharjoitus, eikä se ole mitään "ryhtikoulutusta" tai "kehonhallintaa", kuten moni ihminen edelleen luulee, vaikka menetelmää on opetettu Suomessa yli 30 vuotta. Kyseessä on australialaisen F.M. Alexanderin jo 1800-luvulla luoma menetelmä, jonka kautta me tutkimme sitä, kuinka keho-mielemme toimii kokonaisuutena, sekä kuinka se vaikuttaa omaan toimintakykyymme, tasapainoon ja terveyteen.

Tämä tapahtuu tutkimalla arkipäiväisten aktiviteettien kuten seisomisen, kävelyn, kumartumisen, istumisen tai tuolilta ylös nousemisen kautta sitä, mitä ja kuinka me ajattelemme tai emme ajattele noissa aktiviteeteissa, joita teemme päivittäin. Tämä kehoomme ja liikkumiseen liittyvien ajatusten, eli "mielen liikkeiden" tutkiminen tukee sitä, että liikkumisestamme voi tulla helppoa ja kevyttä. Toisin sanoen, mielen liikkeiden heijastamista kehon liikkeistä tulee tietoisempia ja tarkoituksenmukaisempia, jota kautta koemme Alexander-tekniikasta olevan "hyötyä arkielämässäkin".

Niin, onko kenellekään tullut mieleen pohtia sitä, voiko "funktionaalinen harjoittelu" tarjota oikeata hyötyä arkielämässä, kuten tuon tyyppistä harjoittelua tarjoavat tahot lupaavat? Kuinka he voivat ylipäätään luvata, että joku oheisten kuvien kaltaiset roikkumiset tangosta oudossa asennossa osittain pallon päällä tai yhden jalan varassa tapahtuva tasapainoilu ja kahvakuulan kanssa temppuilu voisi auttaa sinua liikkumaan tasapainoisesti arkisten askareidesi keskellä? Miten moisista turhia lihasjännityksiä luovista tempuista voi olla oikeasti hyötyä pystyasennosta käsin tapahtuvan arkisen liikkumisen kannalta? 

Eikö olisi paljon loogisempaa, että sinä jättäisit tuollaiset korkean loukkaantumisriskin sisältävät temput väliin ja tulisit sen sijaan Alexander-tekniikan yksityistunneille? Me voisimme tehdä aluksi vaikkapa videoanalyysin siitä, kuinka sinä seisot, kävelet, istut tuolille, istut tuolilla, nouset ylös seisomaan, nostat jonkun esineen lattialta tai laitat sen ylös hyllylle. Etkö sinä haluaisi kuulla näkemykseni siitä, miten luonnollisesti sinä annat kehon painon siirtyä, mitä teet lihastasolla ja miten annat niveliesi toimia? Tämä kaikki määrittelee liikkumisen laadun ja vaikuttaa merkittävästi siihen, koetko kipua koko ajan, vai "vain" jossain tietyissä liikkeissä.

Eikö tämänkaltainen tilannekartoitus antaisi sinulle paljon paremman kuvan siitä, missä sinun liikkumiseen liittyvät haasteesi ovat ja joista sinä et ole ollut tähän asti tietoinen? Eikö sinun olisi hyödyllistä nähdä omin silmin kuinka se, mitä kuvittelet tekeväsi liikkuessa ei vastaa välttämättä todellisuutta? Kyllä, tämä "kehollisten aistikokemusten vääristymiseen" liittyvä ilmiö (engl. faulty sensory appreciation) tulee monelle ihmiselle täytenä yllätyksenä, mutta samalla se auttaa heitä ymmärtämään, minkä takia he mahdollisesti kokevat kipua liikkuessa. Kivulle löytyy näin "syy" ja siten matka kohti kivuttomuutta voi alkaa, jossa Alexander-tekniikka on osoittautunut olevan täysin vertaansa vailla oleva menetelmä, kuten englantilainen tutkimus osoitti.

Eikö sinun kannattaisi siis säästää aikaasi ja mennä suoraan asiaan, eikä tehdä jotain sirkustemppumaisia harjoitteita siinä toivossa, että ne auttaisivat sinua omassa arjessasi, kuten sinulle on luvattu? Kyllä, nämä trendikkäät harjoitukset perustuvat ihan samaan lupaukseen kuin pillereiden syönti: Kun nielaiset tämän, se parantaa sinut! Oletko siis valmis sanomaan "ei" noille epämääräisille lupauksille, tulemaan Alexander-tekniikan yksityistunneille ja löytämään siten - ihan oikeasti - tien nykyistä parempaan toimintakykyyn, tasapainoon ja terveyteen?

Terveisin, Turo

Minulta kysytään silloin tällön, miksi lopetin joogan ja Pilateksen opettamisen ja päätin opiskella Alexander-tekniikan opettajaksi. Minusta tuntuu, että minun ei oikeastaan tarvinnut tehdä tuon asian suhteen mitään "päätöstä", koska koen, että minulla ei ollut asian suhteen mitään "vaihtoehtoa". Tarkoitan, että minä tiesin sydämessäni, mitä halusin ja siksi kyse oli vain siitä, koska ja missä minä tulisin Alexander-tekniikan opettajaksi kouluttautumaan. Käytännön tasolla tämä tarkoitti myös "uhrauksia", sillä jouduin myymään kotini Helsingissä mahdollistaakseni opintoni Lontoossa, joihin liittyvät pelkät opintomaksut maksoivat lähes 25 000 euroa. 

Nämä kokonaisuudessaan kolme vuotta kestäneet opintoni, jotka suoritin lopulta Lontoossa 2006-2009 kustansivat minulle kaikenkaikkiaan liki 90 000 euroa, koska päätin olla tekemättä opintojen ohessa töitä ja keskityin siten vain opiskeluun. Olin valmis maksamaan tuon rahan, koska halusin "ostaa aikaa" itselleni ja keskittyä tutkimaan oman keho-mieleni toimintaa 24/7 kolmen vuoden ajan. Jos Alexander-tekniikan opettajaksi kouluttautuminen oli kuitenkin "päätös", jonka tein, niin voin sanoa, että en ole koskaan katunut sitä, vaikka en ole vieläkään tavoittanut sitä tulotasoa Alexander-tekniikan opettajana, mikä minulla oli kymmenen vuotta sitten jooga- ja pilatesohjaajana. Kaikkea ei kuitenkaan voi - tai kannata - arvottaa rahassa. Koska oma tasapaino, terveys ja hyvinvointi on epäilemättä minulle tärkeä asia, koen, että Alexander-tekniikan opiskeluun käyttämäni aika ja raha on ollut elämäni ehdottomasti paras sijoitus!    

Mutta miten tulin ylipäätään kuulleeksi Alexander-tekniikasta? Se tapahtui jo 1990-luvun alkupuolella jolloin luin Alexander-tekniikkaa koskevan artikkelin Helsingin Sanomista. Olin säilyttänyt tuon liki puolen sivun mittaisen artikkelin, koska siitä lukemani asiat liittyen ajatteluun ja sen vaikutuksesta kehoon ja sen "käyttöön" kiehtoivat minua valtavasti. Täysin yllättäen, tapasin 1999 tuossa artikkelin kuvissa esiintyneen Alexander-tekniikan opettajan Tuula Paavolan joogaopettajaystäväni Stefan Engströmin pitämän viikonloppukurssin aikana Hangon edustalla olevassa Kadermon saaressa.

Muistan nähneeni Tuulan istumassa ruokapöydässä ja havainneeni Tuulan olemuksessa ja tavassa istua jotain "erilaista". Päätin mennä hänen juttusilleen ja kysyä häneltä kohta esittäytymisen jälkeen, että "Mitä sinä oikein olet tehnyt elämässäsi?" Tuula katsoi minua hieman ihmeissään ja esitti minulle vastakysymyksen, "Mitä sinä oikein tarkoitan? Miksi kysyt sitä?" Vastasin tähän, että "Hmm... minä tarkoitan, että sinä olet, istut ja liikut jotenkin eri lailla kuin muut täällä olevat ihmiset." Tuula hymyili sanoilleni ja kertoi minulle, että "Minä olen Alexander-tekniikan opettaja", jonka kuultuani tajusin nähneeni hänet tuossa jo vuosia aiemmin näkemässäni lehtiartikkelissa!

Tämä yhteensattuma oli yksinkertaisesti liian suuri, jotta olisin voinut lykätä Alexander-tekniikan kursseille hakeutumista enää yhtään kauemmaksi. Mutta koska Tuulan kaikki kurssit olivat suunnattu joko Sibelius-Akatemian opiskelijoille, yrityksille tai muille suljetuille yhteisöille, hakeuduin toisen Alexander-tekniikan opettajan vetämälle viikonloppukurssille. Sain tuolla Soile Lahdenperän vetämällä kurssilla voimakkaan kokemuksen siitä, kuinka kehoni vapautui opettajan ohjauksessa: minusta tuntui kuin oman kehoni rajat olisivat hävinneet tila-avaruuteen...

Oivalsin tässä tilanteessa, missä kehoni lihaksisto vapautui ennenkokemattomalla tavalla, kuinka "minä" tai kokemus "minusta" näytti liittyvän hyvin läheisesti siihen, kuinka olin jännittänyt kehoni lihaksistoa ja luoneeksi tunteen, jonka identisoin "minäksi". Koin kuinka tuo tuttu kehollinen kokemus tuntui kuin häviävän ympäröivään tila-avaruuteen ja tunsin itseni tuon tila-avaruuden kaltaiseksi "täysin avoimeksi tilaksi". Se tuntui samalla sekä 1) vapauttavalta, että 2) pelottavalta, koska kontrasti siihen, miten olin tähän asti kokenut itseni olevan oli VALTAVA. Koin, että tämä kokemus tavallaan kyseenalaisti sen, kuka tai mitä "minä" olin määritellyt aiemmin olevani. Tämä kokemus oli sangen pelottava, mutta kokemani valtavan vapauden tunteen ja siihen liittyneen "keveyden" takia minä tiesin heti sydämessäni, että halusin ehdottomasti opiskella Alexander-tekniikkaa lisää tulevaisuudessa!

Aloin käymään säännöllisesti Alexander-tekniikan yksityistunneilla, sekä osallistuin seuraavana kesänä viikon kestäneelle kesäkurssille englantilaisen Dick Gilbertin kanssa. Tämä kaikki vahvisti tiedon siitä, että kaikesta vuosia kestäneestä kehon, mielen ja liikkeen opiskeluun liittyneestä taustastani huolimatta olin tilanteessa, jossa oma keho-mielen toiminnan ymmärtäminen oli sangen pinnallista, kun vertasin sitä omiin Alexander-opettajiini. 

Oma supersuosittujen joogakurssien vetämisen myötä kasvanut egoni ei luonnollisestikaan pitänyt tästä tilanteesta, mutta sen myöntäminen johti minut vähitellen, mutta vääjäämättä siihen pisteeseen, että päätin lopettaa työni jooga- ja Pilates-ohjaajana 2004 ja lähdin opiskelemaan Alexander-tekniikan opettajaksi Lontooseen 2006. Toisin sanoen 1) kiinnostus ymmärtää ihmisen keho-mielen toimintaa entistä syvemmällä tasolla ja 2) auttaa sitä kautta myös kanssaihmisiä samassa asiassa oli lopulta suurempi kuin egoni, sekä mikään muu elämässäni kohtaamani käytännön tason haaste. Näin minusta tuli Alexander-tekniikan opettaja!  :-)

Terveisin, Turo