Rakastan luontoa ja sen takia katselen päivittäin metsää kotini ympärillä Mäntymäessä. Metsä inspiroi minua jopa etäältä, kotini ikkunan takaa, mutta minulla on tarve hakeutua metsän siimekseen myös kävely- tai juoksulenkille. Aika ajoin vietän metsässä myös pidempiä aikoja, sillä tein hiljan reilut kolme viikkoa kestäneen pyöräretken Pohjois-Suomessa ja Norjassa. En kokenut sen parasta antia olevan 1600 kilometrin polkemisen myötä kohonnut ruumiinkunto, vaan päivittäin 12-16 tuntia metsissä ja tuntureilla, sekä jokien, järvien ja Jäämeren rannalla viettämäni aika. Mikä metsässä ja luonnossa minua kiehtoo? Miksi hakeudun sinne uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä saatan kastella vaatteeni rankkasateessa polkiessani läpimäräksi ja väristä sen seurauksena tuntikausia kylmästä kuin haavan lehti tuulessa? Tai vietän unettoman yön myrskyssä, kun norjalaisen tunturin rinteeseen laittamani telttani ultraohuet nylonkankaat pitävät sellaista meteliä, että on mahdotonta nukkua silmäystäkään edes korvatulpat korvissa? Mikä saa minut polkemaan jyrkkien mäkien yli kulkevaa tietä kävelyvauhdilla, kun voisin pyrkiä tehokkuuteen ja todeta, että autolla pääsisi eteenpäin paljon helpommin kuin polkupyörällä? Mikä vie minut takaisin metsään näiden koettelemusten jälkeen, vaikka moni muu ihminen jäisi ne koettuaan mieluummin oman kodin tarjoamaan suojaan ja lämpimään? Uskon, että vastaus löytyy siitä tasapainosta ja täydellisyydestä, jonka metsässä joka kerta löydän kun pysähdyn ja katson metsää, joka on, kasvaa ja kukoistaa, vaikka kasvuolosuhteet eivät aina ole optimaaliset kaikille puille tai kasveille. Puut ja kasvit eivät valita, ne ovat ja keskittyvät olennaiseen eli antamaan oman fyysisen olemuksensa kautta ilmaisun sille elämänenergialle, joka erottaa ne vierelleen kuolleista lajitovereistaan. Toisin sanoen, ne eivät luo minkäänlaisia "uhritarinoita" siitä, kuinka joku toinen puu tai kasvi tuli eteen ja esti siten kasvun ja eteenpäin etenemisen. Ei, ne kohtaavat tilanteen kuin tilanteen ilman menneisyydestä mukana kannettuja tarinoita ja juuri siksi ah-niin-tarkoituksenmukaisesti ja mahdollisimman vähän energiaa käyttäen kuin mahdollista! Metsässä oleminen muistuttaa minua siitä täysin rajattomasta tilasta sisälläni, joka On ja antaa, ilman mitään henkilökohtaisia ehtoja, tilan kaikelle sille ilmetä, mikä ilmenee. Myös kaikille niille ajatuksille, tunteille, mielikuville, muistoille ja suunnitelmille, joita rajallinen ihmismieleni joskus tuntuu olevan "liian täynnä". Puiden ja kasvien katveeseen pysähtyessä tuokin uskomus osoittautuu lopulta olevan vain ajatus, joka ei ole totta ja joka kulkee mieleni läpi kuin taivaan poikki kulkevan pilvi, joka ilmestyy esille ei-mistään ja katoaa ennemmin tai myöhemmin ei-mihinkään. Jääkö näistä pilvistä tai pilvirykelmistä mitään jälkeä mielen taivaalle? Ei jää, jos annamme ajatusten tulla ja mennä vapaasti, emmekä "tartu" niihin uskomalla niiden sisältöä ja ylläpitämällä tuota uskoamme mentaalisen ponnistelun kautta, sillä sitähän "uskominen" pohjimmiltaan on... Kyllä, metsässä esille kumpuavassa luonnollisessa älykkyydessä kaikki mielessäni kuviteltu ja "todeksi" uskottu osoittautuu vain kyseenalaistamatta jääneeksi ajatukseksi ja siten jäljelle jää vain se, mikä On ennen kuin mieleni on ehtinyt luomaan mitään tulkintaa, käsitystä tai uskomusta todellisuudesta. Tuolla hetkellä minä vain Olen, eikä minun tarvitse silloin tehdä mitään ollakseni "jonkinlainen" eli "joku muu" tai "jotain muuta" kuin luonnollisesti Olen, juuri tässä ja nyt! Miten on sinun laitasi, koetko sinä, että joku muu asia tässä maailmassa voisi olla kiehtovampaa ja nautittavampaa kuin kokea tämä Olemisen ihme? Jos et tiedä vastausta, suosittelen sinulle, että menet metsään etsimään sitä ja jos sieltä takaisin tullessa vielä koet jonkun keho-mieleesi liittyvän asian vaivaavan niin ota yhteyttä ja kysy, miten voin auttaa sinua Alexander-tekniikan avulla. Terveisin, Turo |
0 Comments
|
AuthorAlexander-opettaja Archives
September 2017
Categories
All
|