Olin opettamassa Alexander-tekniikkaa yksityistunnilla eräälle pianistille, jonka kanssa työskentelystä kirjoitin jo aiemmin. Tämän tapaamisen aihe oli seisomisen, kumartumisen, tuolille istuutumisen ja tuolilta ylös nousemisen tutkiminen. Tavoitteena oli antaa kaiken sen tapahtua luonnollisesti, ilman turhaa ponnistelua, mutta emme päässeet tällä tunnilla seisomista pidemmälle, koska näin edessäni nuoren miehen, joka ottanut hyvin omintakeisen seisoma-asennon, jossa hän jäykistää koko kehoansa lihaksistoa tavalla, että hänen nivelensä eivät anna yhtään periksi, jotta hän voisi tuntea lattian antaman tuen jalkojensa alla, kumartua ja liukua tila-avaruuden halki nivelet vapaana ja päätyä istuutumaan hänen takanaan olevalle tuolille.

Seison hänen vierellään ja totean hänen niskaansa toisella kädellä kevyesti koskettamalla, että hänen niskansa on jäykkä, mikä vahvistaa tämän tekniikan luojan F.M. Alexanderin 1890-luvulla tekemän luonnolliseen, tasapainoiseen ja sulavaan liikkumiseen liittyvän havainnon siitä, että niskalihasten vapaus on välttämätöntä ylä- ja alaraajojemme vapaan liikkumisen kannalta. 

Tämän takia en lähde pakottamaan häntä kumartumaan ja istuutumaan tuolille vaan pysähdyn tekemään lisää havaintoja oppilaastani psyko-somaattisena kokonaisuutena, jotta voisin ymmärtää, mikä saa hänet jäykistämään kehonsa lihaksistoa ja ottamaan tälläisen silmiinpistävän jäykän seisoma-asennon. Katson hänen jännittyneitä kasvojaan ja silmiään sivulta käsin ja näen siellä heijastuksen jostain, jota olen nähnyt niin monien Alexander-tekniikan yksityistunneille tai viikonloppukursseille tulleiden ihmisten olemuksessa ympäri Suomea: voimakkaan pyrkimyksen kontrolloida kehoa ja sen asentoa.

Ymmärrettyäni syyn hänen kehonsa heijastaman voimakkaan lihasjännityksen ja nivelien jäykkyyden takana, otan käteni hetkeksi pois hänen niskaltaan. Teen tämän myös siksi, että haluan varmistaa, että hän ei ole niitä suomalaisia, jotka eivät ole tottuneet elämässään toisen ihmisen lähellä oloon ja kosketukseen, jonka takia hän olisi mahdollisesti reagoinut kehonsa lihaksiston kokonaisvaltaisen jännittämisen kautta. En havaitse hänessä tapahtuvan minkäänlaista vapautumista lihasten turhan jännittämisen tasolla, joka antaa minulle kuvan siitä, että hänen jäykkä seisoma-asentonsa heijastaa sitä, mitä hän ajattelee liittyen seisomiseen.

Astun oppilaan sivulta hieman eteenpäin, jotta voin katsoa häntä silmiin ja sanon hänelle, että "Älä yritä kontrolloida kehoasi vaan anna seisomisen tapahtua ilman mitään ponnistelua. Luota siihen, että sinun kehosi osaa seistä pystyssä, eikä se ole kaatumassa, jos annat sille mahdollisuuden seistä juuri siten, kuten se luonnollisesti seisoo.".

Kuultuani nämä sanani, tämä oppilas tuhahtaa ja sanoo minulle, että "Pitäähän minun kontrolloida kehoani, sillä muutenhan se kaatuu!" ja tulee siten paljastaneeksi sen, että olin tulkinnut hänen kehonkieltään oikein ja antanut hänelle ohjeen, joka oli täysin päinvastainen kuin se, mitä hän uskoi, että hänen pitäisi tehdä seistessä. Toisin sanoen, tuo voimakas tunnereaktio ja vastaus heijasti sitä, että hän uskoi, että hänen "pitäisi kontrolloida kehoa" ja minä puolestaan sanoin, että hänen ei tarvisi tehdä sitä, jos hän haluaisi tukea oman kehonsa hyvinvointia.

Havaitessani, kuinka voimakkaasti hän uskoi kehonsa kontrolloimisen välttämättömyyteen, tajusin samantien, että minun oli hylättävä hetkeksi Alexander-tekniikan opettajan normaalisti käyttämät ohjaustyökalut, koska ne olivat osoittautuneet käyttökelvottomaksi tämän oppilaan kohdalla, jonka ongelmallisen kehonkäytön syyt löytyivät hänen uskomusjärjestelmästään. Päätän lähestyä oppilasta The Work -menetelmän opettaman neljän kysymyksen kautta ja käymme siten seuraavanlaisen dialogin:

Minä: Hei, oletko valmis, että tutkimme tätä kehon kontrollointiin liittyvää asiaa muutaman kysymyksen kautta?
Oppilas: Ok.
Minä: Huomaatko, kuinka sinä näytät uskovan ajatukseen "Minun pitää kontrolloida kehoani."?
Oppilas: Joo...
Minä: Ok, tämän takia minä kysyn sinulta oletko sinä varma, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa tähän kysymykseen ihan lyhyesti sanomalla "kyllä" tai "ei" ja tiedä, että kyse ei ole "oikein vastaamisesta". Tässä ei ole siis kyse mistään kokeesta, sillä me haluamme vain tutkia sitä, mihin sinä uskot, ok?
Oppilas: Ok, minä vastaan "kyllä".
Minä: Hyvä! Seuraava kysymys on, että oletko sinä täysin varma siitä, että "sinun pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa jälleen "kyllä" tai "en", ja jos epäröit yhtään niin vastaa mieluummin "en" kuin "kyllä", sillä voidaksesi vastata "kyllä", sinun pitäisi olla "täysin varma", vai kuinka?
Oppilas: Ymmärrän... Minä vastaan siis, että "Ei, en ole täysin varma...".
Minä: Ok. Seuraava kysymys pyrkii tutkimaan sitä, miten tuo ajatus "Minun pitää kontrolloida kehoani." vaikuttaa sinun keho-mieleesi. Kysymys kuuluu näin: Mitä tapahtuu tai miten sinä reagoit, kun uskot, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Voitko kuvailla, mitä koet tai tunnet kehossasi? Entä mielessäsi?
Oppilas: Kaikki menee ihan jumiin!!! Tuntuu siltä, että en pysty tekemään mitään kunnolla... Seisominen tuntuu vaikealta... (Huomautus: Oppilaan kehollinen olemus on jännittynyt ja ilmaisee voimakasta stressiä, kun hän kuvaa tuon uskomuksen vaikutuksia itseensä.)
Minä: Ok, kiitos tästä avoimesta, suorasta ja rehellisestä vastauksesta. Nyt, minä kutsun sinut kuvittelemaan, että tuo uskomus, että sinun "pitäisi kontrolloida kehoasi" häviää sinun mielestäsi. Oletko ymmärtänyt, mitä kutsun sinun tekemään?
Oppilas: Kyllä.
Minä: Hyvä. Nyt, pysähdy ja tutki, mitä tapahtuu tai miten koet itsesi, jos tuo uskomus häviää ja on täysin poissa mielestäsi, eikä siten vaivaa sinua enää?

Oppilas seuraa ohjettani, huokaisee syvään ja sitten, näen, kuinka jotain "syttyy" hänen silmissään ja hän huudahtaa minulle innostuneena, että "Minä olisin vapaa! Kaikki sujuisi paljon paremmin!".

Tiedätkö mitä? Juuri niin siinä kävi! Toisin sanoen, tämän oivalluksen jälkeen tämä oppilas oppi päästämään irti tuosta kehon lihaksiston ja nivelistön jäykistävästä tavasta kontrolloida omaa kehoaan, jos havaitsin hänen tehneen niin jatkossa Alexander-tunneilla ja toin hänet tietoiseksi siitä. Sillä juuri se on minun tehtäväni Alexander-tekniikan opettajana: tuoda oppilaani tietoiseksi siitä, miten ja milloin hän alkaa jännittämään keho-mielensä tasolla ja kutsua hänet päästämään irti tuosta ponnistelusta ja palaamaan takaisin luonnolliseen tilaamme, joka sallii meidän olla, ajatella, liikkua ja tehdä asioita vapaasti. 

Kyllä vain, Alexander-tekniikassa ei ole kyse mistään "hyvästä ryhdistä", kuten useimmat ihmiset, jotka tulevat Alexander-tekniikan yksityistunneille ja viikonloppukursseille virheellisesti uskovat, josta myös tämän pianistin tapa kontrolloida kehoaan ja seisoma-asentoaan ilmeisesti kumpusi? Mitä siis tapahtuu, jos sinä luovut kontrollista? Oletko valmis katsomaan tätä asiaa kanssani Alexander-tekniikan yksityistunneilla tai viikonloppukursseilla ja tunnistamaan vapauden?
 
Terveisin,
Turo

PS. Annahan tutuillesi vinkkiä, että vedän Alexander-tekniikkaa arkeen! -kurssin 2.-3.3.2019 Vakka-Suomen Kansalaisopistossa, Uudessakaupungissa ja 16.-17.3.2019 Sastamalan Opistossa, Sastamalassa, kiitos!

Tutkimme Alexander-tunneilla oman kehonkäyttömme lisäksi omaa "kehonkarttaamme". Viittaan tällä termillä anatomiaamme liittyviin mielikuviin siitä, missä mikin lihas, luu, nivel jne. sijaitsee kehossamme, sekä kuinka ne sijoittuvat ja liikkuvat suhteessa toisiinsa. Olemme me siitä tietoisia tai emme, meillä jokaisella on kehonkartta, jonka pohjalta me ohjaamme kehoamme liikkuessamme kuin suunnistaja, joka liikkuu metsässä kartan ja kompassin avulla rastilta toiselle.

Mutta aivan samalla tavalla kuin suunnistajan käyttämässä kartassa voi olla virheitä kartantekijän jäljiltä, myös kehonkarttamme ei aina vastaa todellisuutta. Tämä johtaa sekä suunnistuksessa, että arkisessa liikkumisessa usein jonkinlaiseen "pummiin". Tarkoitan "pummilla" tässä yhteydessä sitä, että anatomisesti virheellisen kehonkartan seurauksena oma kehomme, sekä liikkuminen muuttuu jäykäksi tai jopa pysähtyy hetkeksi kun jokin lihas, luu tai nivel tuntuu menevän mystisesti jumiin... Tuttua? Käykö sinulle näin esim. istuessasi tuolille tai noustessasi ylös seisomaan? Oletko ajattellut tähän asti, että olet vain "luonnostasi jäykkä", etkä ole tullut ajatelleeksi sitä, että kyse olisi ehkä siitä, et tunne omaa kehoasi ja sen nivelien toimintaa, sekä niiden luonnollisia liikesuuntia, jotta voisit sallia niiden liikkuvan kevyesti ja helposti?     

Jos tilanne tuntuu tutulta niin voin lohduttaa sinua, että "Sattuu sitä paremmissakin piireissä!" Olen nimittäin teettänyt Alexander-oppilailleni erilaisia kehonkarttaan liittyviä testejä, joissa annan ihmisille ensin kynän ja paperia, jonka jälkeen kerron, että heillä on viisi sekuntia aikaa vastata. Tämän jälkeen saatan esim. nostaa jalkani tuolille malliksi ja pyydän heitä piirtämään nopeasti, muutamalla viivan vedolla, miltä säären ja jalkaterän luinen rakenne näyttää. Olen teettänyt tämän kyseisen testin suurelle joukolle ihmisille, joiden joukossa on ollut lukuisia lääkäreitä, fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja jne. ja jopa 90-95 prosenttia heistäkin ei tule piirtäneeksi kuvaan lainkaan kantaluuta, vaan L-kirjainta muistuttavan kuvan!

Miten on mahdollista, että nämä ihmisen anatomiaa jopa satoja tunteja opiskelleet ammattilaiset voivat "reputtaa" tällaisessa yksinkertaisessa anatomisen rakenteen ymmärtämistä mittaavassa testissä? Tämä tapahtuu minun nähdäkseni sen takia, että testissä on 1) tiukka viiden sekunnin aikaraja ja siten 2) ihmisellä ei ole aikaa mennä aivojensa teoreettis-rationaaliselle puolelle ja 3) muistella niitä anatomisia karttoja ja luurankomalleja, joita hän tuli koulussa opiskelleeksi. Vastaaminen tässä pikatestissä tapahtuu siis omien ei-tietoisten mielikuvien pohjalta, mitä meillä on omasta kehostamme. Nämä mielikuvat ovat usein luotu jo lapsena, vailla todenmukaista kuvaa anatomiastamme. Vanhat ei-tietoiset mielikuvat ovat siis jollain tapaa "syvemmällä" aivoissamme kuin myöhemmin opittu teoreettinen tieto. Juuri tämän takia nämä luomani pikatestit ovat osoittaneet hyvin haastaviksi jopa alan ammattilaisille, jotka ovat tavanneet päivitellä jälkeenpäin omia vastauksiaan posket punaisina ja sanoneet, että "Kyllä minun olisi tämä pitänyt tietää!"  :-)

Näiden kehonkartoitustestien tarkoitus on tuoda meidät tietoiseksi omasta ei-tietoisesta kehonkartastamme ja päivittää se kehomme anatomista todellisuutta vastaavaksi. Olen huomannut työssäni, että oman kehonkarttamme päivityksen tuottama hyöty on hyvin merkittävä. Esimerkiksi käynee se, että moni ihminen, joka mieltää säären ja jalkateränsä L-kirjaimen muotoiseksi kokonaisuudeksi tapaa seistessään työntää kehon painon kohti päkiöitä ja varpaita. Tämä tapahtuu sen takia, että hänen kehonkartassaan ei ole kantaluita ja hän pelkää kaatumista taaksepäin. Hän ei siis uskalla antaa kehon painon levätä kantapäiden päällä, eikä tämä kehon pystyasentoa tukeva tärkeä kehonalue tule siten aktivoitua käyttöön. Tämän kaiken seurauksena ihminen työntää lantionsa eteenpäin, jännittäen samalla alaselkäänsä, polviaan ja reisilihaksiaan, sekä ajautuu siten vääjäämättä ns. huonoon ryhtiin.

Kyllä, kehon painon tippuminen kantaluiden kautta maahan on välttämättömyys, että ihminen voi seistä tasapainoisessa pystyasennossa. Juuri tätä taitoa Alexander-tuntien on määrä tukea, sillä vasta sen löydettyämme me voimme kumartua, kävellä, juosta jne. luonnollisella tavalla. Alexander-tunneille tulemisen lisäksi suosittelen sinulle myös paljasjalkakenkien hankkimista, sillä kantakorotuksettoman pohjarakenteen ansiosta ne tukevat sitä, että kantapääsi pysyvät siellä, missä niiden kuuluu luonnollisesti olla, siis mahdollisimman lähellä maata!

Terveisin, Turo

Tiesitkö, että kehosi 206 luusta 52 eli peräti 25 prosenttia sijaitsee nilkkanivelesi alapuolella? Entä sitä, että jalkapohjissa ja varpaissa on yli 200 000 hermopäätettä, sekä lihasten ja jänteiden pituutta sekä raajojen asentoja ja liikkeitä aistivia tuntohermoja? Mitä voit siis päätellä tästä? Minun nähdäkseni sen, että jalkaterämme luiden ja lihasten pitää päästä liikkumaan vapaasti, jotta ne voivat välittää aivoillemme tietoa maan pinnasta, jolla seisomme, sekä siitä, miten kehomme linjautuu suhteessa maahan. Tämän tiedon perusteella aivojemme tasapainokeskus ohjaa kehoamme pysymään pystyasennossa ja auttaa meitä välttämään kaatumisen, mikä on aina suuri riski kehollemme.

Tämän tiedon perusteella lienee selvää, että voidaksemme tukea kehomme luonnollista toimintaa, tasapainoa ja terveyttä meidän kannattaa 1) liikkua sisätiloissa paljain jaloin tai sukkasilla niin paljon kuin mahdollista ja 2) käyttää ulkona liikkuessamme ns. paljasjalkakenkiä (engl. "barefoot shoe" ), jotka suojaavat jalkojamme teräviltä esineiltä, märältä ja kylmältä, mutta sallivat kuitenkin jalan lihasten, luiden ja nivelien luonnollisen toiminnan.

Mutta millainen hyvä paljasjalkakenkä on? Mitä sinun on hyvä tietää, jos aiot ostaa paljasjalkakengät? Paljasjalkakengän ensimmäinen tuntomerkki on se, että kengän pohja on tasapaksu eli siinä ei ole kantakorotusta (engl. "zero drop"), vaan kantapää ja päkiä ovat samalla tasolla. Tämä tukee sitä, että kantaluun/kantapään muodostama 30-60 neliösentin laajuinen tukialue tulee otetuksi käyttöön. Tämä tukee kehon luonnollista linjautumista pystysuunnassa. Paljasjalkakengissä on ohut, noin 3-5 millimetriä paksu pohja, mikä antaa herkän tuntuman maahan, sekä välittömän palautteen oman kävely- tai juoksutekniikan laadusta.

Pohjan ohuuden takia paljasjalkakengässä ei ole luonnollisesti minkäänlaista iskunvaimennustekniikkaa, koska jalan rakenteiden, yhdessä kävely- ja juoksutekniikan kanssa, on määrä toimia iskunvaimennusjärjestelmänä. Kipu kävellessä tai juostessa kertoo siis ei-luonnollisesta tekniikasta ja on kutsu pysähtyä tutkimaan, miten sinä käytät kehoasi eteenpäin liikkuessasi!

Toisin kuin tavallisissa kengissä, paljasjalkakengissä ei ole ns. toe spring –tekniikkaa eli kengän etuosa ei ole käyrä. Paljasjalkakengän rakenne ei siis kohota varpaita ylemmäksi kuin missä tasossa päkiä on. Varpaat saavat siis levätä maata vasten, kuten niiden luonnollista on! Mainittakoon, että tavallisissa juoksukengissä on yleensä noin 30 mm korkuinen ”toe spring”, joka johtaa vääjäämättä jonkinlaisiin varpaiden, jalkapöydän ja nilkan lihasten ja nivelien vaivoihin, koska ne eivät salli jalan liikkua sen luonnollisen liikeketjun mukaisella tavalla.

Paljasjalkakengässä on luonnollisesti myös tilava varvastila, joka sallii varpaiden ”leviämisen” kun kehon paino rullaa päkiän ja varpaiden yli eteenpäin. Juuri tämän ansiosta varpaiden nivelet voivat hyvin, eikä jalkoihin tule hiertymiä, rakkoja tai kovettumia, kuten tavallisia kenkiä käytettäessä. Toisaalta, paljasjalkakengän keskiosa on leveä. Tätä kautta paljasjalkakengän rakenne ei paina metatarsaali-luita sisäänpäin, erityisesti uloimmaista, joka on tärkeä kehon painoa kantava luu. Tämän ansioista jalkasi eivät puudu paljasjalkakengissä, kuten niiden tapaa tehdä kapealestisissä, "muodikkaissa" kävely- tai urheilukengissäsi?

Eräs keskeinen piirre paljasjalkakengässä on se, että siinä ei ole kiertojäykkyyttä tai jalkaholvitukea pitkittäis- tai poikittaiskaaren alla, vaan pohjarakenne, joka sallii jalan kaarien joustaa, laskeutua ja kerätä liike-energiaa eteenpäin menemiseen. Paljasjalkakengässä ei ole myöskään ns. motion control –tekniikkaa eli kävelyn tai juoksun askellukseen keinotekoisesti vaikuttavaa rakennetta. Ihmisen on siis määrä tehdä askellustyö, ei kengän! Itseasiassa suuret kenkä- ja urheilukenkävalmistajat, sekä ortopedisten pohjallisten valmistajat ovat huijanneet  meitä jo vuosikymmenien ajan uskottelemalla meille, että jokin kenkään sijoitettu "tuki" tai muu rakenne voisi muka taata sen, että ihminen voisi kävellä tai juosta luonnollisemmin!

Tämä on siis samanlaista mainostoimistojen luomaa valhetta kuin se, että jonkun uuden ja kalliin "ortopedien suositteleman" toimistotuolin ostaminen voisi estää niska- ja selkäkipujen jatkumisen. Siis tilanteessa, missä ihminen ei tunne omaa kehoaan ja ymmärrä, miten istua luonnollisesti, ilman turhia lihas- ja niveljännityksiä luovaa "lysähtämistä". Tai yhtä lailla haitallista "ryhdistäytymistä" sen jälkeen kun kipu on havahduttanut hänet tiedostamaan oman kehon olemassaolon kesken tietokoneen äärellä tapahtuvien "tärkeämpien asioiden" hoitamisen...

Toisaalta, paljasjalkakenkien valmistajien markkinapuheista huolimatta niiden hankkiminen ei ole mikään tae sille, että oma kävely- tai juoksutekniikka tulisi muuttumaan yhtään nykyistä paremmaksi, jos et ole tietoinen siitä, miten sinä nyt kävelet tai juokset. Muista myös se, että mitä sinä kuvittelet tekeväsi liikkuessasi ei välttämättä vastaa sitä, mitä sinä oikeasti teet, kuten olen taannoisessa blogiartikkelissani esille tuonut. Tämän takia suosittelen sinua ottamaan yhteyttä ja varaamaan minulta Alexander-tunnin. Tätä kautta voimme videokuvata kävelyäsi tai juoksuasi, sekä voin ohjata sinua Alexander-tekniikan avulla kohti luonnollisempaa kehonkäyttöä, jota paljasjalkakenkien käyttö toki omalta osaltaan merkittävästi tukee!    

Terveisin, Turo