Sain taannoin eräältä Alexander-tekniikan yksityistunneilla käyvältä oppilaaltani lainaan englanninkielisen "The Tao of Pooh" -kirjan (suom. Nalle Puh ja Tao). Pidin tästä kirjasta paljon, vastaan tuli muun muuassa tämä Nalle Puhin ja Nasun välinen dialogi, joka kulki suomennettuna näin... 
​
”Kani on älykäs.”, sanoi Nalle Puh mietteliäästi.
"Kyllä,", sanoi Nasu, "Kani on älykäs."
"Ja hänellä on Aivot."
"Kyllä,", sanoi Nasu, "Kanilla on Aivot."
He olivat pitkään hiljaa. 
”Luulen,”, sanoi Nalle Puh, ”että siksi hän ei koskaan ymmärrä mitään.”

Olen Nalle Puhin kanssa täysin samaa mieltä, että "ymmärtämisen suurin este" on se, että me kuvittelemme "tietävämme" jotain, vaikkapa syyn johonkin psyko-fyysiseen oireeseemme. Tähän asiaan liittyen voin kertoa, että olen tavannyt Alexander-tekniikan opettajan työssäni todennäköisesti kymmeniä ihmisiä, jotka ovat kertoneet oman selkäkipunsa syyksi, että "Minulla on huono työtuoli." 

Tämän tarinan kuuleminen jaksaa hämmästyttää minua, sillä jos se olisi totta, eikö se tarkoittaisi sitä, että heidän selkäkipunsa häviäisivät vain työtuolia vaihtamalla? Miksi siis tulla enää tapaamaan Alexander-tekniikan opettajaa? Vielä hämmästyttävämpää on se, että jotkut näistä ihmisistä ovat vaihtaneet työtuolia jopa 4-5 kertaa ilman, että sillä olisi ollut mitään vaikutusta heidän selkäkipuunsa, ja siitä huolimatta, he ovat uskovat edelleen tuohon tarinaan minut tavatessaan!

Tällaisessa tilanteessa, jossa luokseni tullut ihminen kertoo "tietävänsä", minkä takia hän kokee jonkun psyko-somaattisen oireen, vaikkapa selkäkipua, minun tehtäväni on 1) kyseenalaistaa tuo "tietäminen" ja 2) kutsua hänet sitä kautta "ei-tietämiseen", sekä 3) vakuuttaa hänelle, että hänen ei tarvitse "ymmärtää" mitään. Sillä, kuinka minä voisin auttaa tuota ihmistä hänen kipuoireensa tutkimisen ja ymmärtämisen suhteen, jos hän on tuollaisessa jäykässä "tietämisen tilassa", eikä ole siten avoin näkemään asioita uudella tavalla, sekä näe sitä kautta todellisia syitä tuon kipuoireen ilmenemiselle?

Kyllä, juuri tämänkaltaisen "tietämisen" kautta me tulemme lukinneeksi itsemme "tietämisen vankilaan", emmekä näe noiden mentaalisten muurien ulkopuolelle, jotka ylläpitävät erilaisten psyko-somaattisten oireiden ilmenemistä. Tämä aina kiireisen ja siksi niin nopeita, pinnallisia ja älyllisiä tulkintoja tekevän Kanin edustama "tietäminen" ei siis palvele omaa hyvinvointiamme, ja vielä vähemmän sitä, että voisimme kokea olevamme yhtä yksinkertaisia, vapaita ja onnellisia elämässämme kuin Nalle Puh.

Tämän takia minä opetan luokseni tuleville ihmisille "pysähtymistä", "ei-tekemistä", "luonnollista olemista" ja "ei-tietämistä", joka sallii "ymmärryksen" tapahtua ihan itsekseen. Siis ilman minkäänlaista ponnistelua ja "ponnistelijaa", joka "yrittää ymmärtää", mutta "ei koskaan ymmärrä mitään" kuten Nalle Puh asian osuvasti ilmaisi.

Lopuksi, jos haluat kuitenkin välttämättä tietää jotain niin tiedä, että elämä on pohjimmiltaan ihan yksinkertaista, mutta niin kauan kuin sinä kuvittelet sen olevan monimutkaista elät kuin kiireinen Kani, ellet peräti kuin ahne Aasi, joka juoksee porkkanoiden perässä, etkä ehdi sen takia maistamaan tämän elämän yksinkertaista, ihmeellistä, makeaa ja hunajaista makua kuin Nalle Puh!

Terveisin,
Turo

Luokseni tuli eilen oppilas, joka ei ollut käynyt hetkeen aikaan Alexander-tunneilla. Hän istui eteisen jakkaralle ottaakseen kengät pois ja kysyin häneltä, "Mitä sinulle kuuluu?" Hän katsoi minua silmiin, huokaisi ja sanoi, että "Olen ihan poikki." En kysynyt häneltä, miksi hän koki olevansa "poikki", koska tiedän hänen olevan ihminen, joka ei halua välttämättä puhua omaa mieltään painavista asioista.  

Pyysin häntä siirtymään pöydälle puoliselinmakuulle, josta yleensä aloitamme Alexander-tunnit oppilaideni kanssa. Kysyin häneltä näkikö hän pöydän yläpuolelle kattoon kiinnittämäni "huoneentaulun" ja siinä näkyvät kysymykset. Hän sanoi näkevänsä ne. Puhuin hänelle hetken näistä huoneentaulussa olevista kysymyksistä. Erityisesti kysymyksestä, joka viittasi siihen, kuinka meillä ihmisillä on taipumus haluta "jotain muuta" kuin, mitä me koemme. 

Näin tehdessämme me näytämme uskovan, että se kokemus, mitä me haluamme olisi olemassa, vaikka se ei ilmene oman kokemuksemme tasolla tässä hetkessä. Toisin sanoen, sitä mitä me haluamme ei ole olemassa, vaikka me haluamme ajatella, kuvitella, toivoa ja uskoa niin. Voisi sanoa, että me me olemme tässä kognitiiviseen dissonanssiin perustuvassa uskossamme yhtä harhaisia kuin perussuomalaiset ja kokoomuslaiset, jotka näyttävät uskovat, että puolueen heikot kannatusluvut tarkoittavat sitä, että "Todellisuus on rikki" kun he käyttävät vaaleissa vuoronperään slogania "Politiikka on rikki."

Kutsuin oppilaani havaitsemaan myös sen, että meidän ei tarvitse haluta sitä, mikä on, koska se ilmenee jo täydellisesti tässä todellisuudessa. Toki, me voimme yrittää haluta sitä, mutta se ei ole tarpeen ja, toisaalta, se estää meitä kokemasta todellisuutta avoimesti, kaikessa rauhassa ja täysin luonnollisesti sellaisena kuin se on. Kyllä, meidän ei tarvitse siis "hyväksyä" tai "rakastaa" tällä hetkellä ilmenevää todellisuutta, riittää että me emme vastusta sitä sellaisena kuin se ilmenee. 

Sanottuani tämän oppilaalleni, emme puhuneet mitään pitkään aikaan. Istuin pöydän päässä hänen takanaan koskettaen samalla käsilläsi osin hänen päätään ja niskaansa. En tehnyt mitään, istuin vain hiljaa pöydällä puoliselinmakuulla makaavan oppilaani kanssa. Jossain vaiheessa tunsin, kuinka käsieni ja kehoni läpi kulki voimakas tunneaalto. Tunnistin tämän tunteen "suruksi" ja tunsin kuinka silmäni täyttyivät kyynelistä, kurkkuani puristi hieman ja rintakehäni tuntui pakahduttavan tiukalta. Tajusin, että olin ilmeisesti tunnistamassa käsieni kautta sen tunteen, minkä takia oppilaani oli sanonut olevansa "poikki". En tehnyt edelleenkään mitään, säilytin kosketuksen oppilaaseeni ja "annoin luvan" tälle tunnekokemukselle kulkea kehoni lävitse, jonka se teki muutamassa minuutissa.

Jatkoin hiljaa istumista. Havaitsin hetken päästä pientä liikettä oppilaan vatsan alueella. Tunsin hänen korvanlehtiensä liikahtavan sormiani vasten ja näin kuinka hänen silmäkulmansa kohosivat hieman ja poskipäänsä nousivat esille hänen suunsa kääntyessä hymyyn. Samalla kuulin pienen hihityksen äänen, joka kasvoi nopeasti nauruksi ja suorastaan "hepulin" asteelle. Yhdyin tähän oppilaani vapautuneeseen nauruun, jonka keskellä kuulin hänen sanovan, "Ihan uskomatonta!"

Tämän naurukohtauksen laannuttua oppilaani sanoi minulle, että on ollut viime aikoina "murheellinen", joka ei ole hänen "normaali tapansa olla" ja kuinka "raskaalta" se on hänestä tuntunut. Totesin tähän humoristinen pilke silmäkulmassa, että "Joo, se on hemmetin rankkaa hommaa esittää jotain muuta kuin on!" Tämä kommenttini kirvoitti oppilaastani lisää naurua. Oppilaani päätyi Alexander-tunnin lopussa takaisin eteiseeni, tällä kertaa täynnä iloa, voimaa ja kiitollisuutta, jota myös minä koin ja jonka merkiksi halasin häntä ennen kuin hän lähti luotani.

Mitä siis tapahtui tämän tapaamisen aikana? Mitä muuttui, jos mitään ylipäätään muuttui? Minun nähdäkseni ei mitään, paitsi se, että oppilaani ilmeisesti ymmärsi, mistä puhuin hänelle, tunsi kosketukseni kautta minun hyväksyvän läsnäoloni ja sen seurauksena hän antoi itselleen luvan olla ja kokea tunteensa ilman vastustusta ja löysi niiden takaa luonnollisen tilansa eli vapauden. 

Kyllä, juuri tästä aina läsnäolevan vapauden tunnistamisesta ja sen kautta koettavasta "muutoksesta" Alexander-tekniikassa on kyse. Jos siis vastustat todellisuutta, päästä tuosta vastustuksesta irti ja tiedä, että jos koet sen vaikeaksi, voit ottaa yhteyttä ja tulla luokseni, sillä juuri sitä minä opetan luokseni tuleville ihmisille!

Terveisin,
Turo

Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) on amerikkalaisen Bill Murrayn tähdittämä elokuva, jossa elämäänsä tyytymätön tv-toimittaja Phil Connors herää joka aamu samaan päivään amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jossa hän on televisiouutisryhmänsä kanssa tekemässä juttua kaupungin vuosittaisesta murmelipäivästä.
 
Elokuvan juoni on, että päähenkilö jää kiinni "aikasilmukkaan", jonka seurauksena kaikki tapahtumat alkavat toistua päivä päivältä samanlaisina. Hän jää "samanlaisen päivän vangiksi" ja kokee sen takia raivoa, turhautumista, epätoivoa, ahdistusta ja masennusta, mutta antautuu lopulta kaiken sallivaan "I don't mind." -mielentilaan, jossa ei vastusta Todellisuutta. Toisin sanoen, hän ei halua enää "jotain muuta" ja löytää sitä kautta avoimuuden ja rauhan eli "hyväksyy" oman elämänsä juuri sellaisena kuin se ilmenee.
 
Tämän Todellisuutta vastaan taistelun lopettamisen kautta hän vapautuu omasta tyytymättömyydestään elämää kohtaan ja siihen liittyvästä kärsimyksestä. Elokuva päättyy siihen kun hän "ottanut opiksi", vapautuu "aikasilmukasta" ja herää uuteen päivään ilman mitään toiveita, odotuksia ja vaatimuksia oman elämän suhteen. Tätä kautta hän ei halua enää "jonnekin muualle" ja näkee kaiken Täydellisyyden. Hän kokee Vapauden ja on sen seurauksena valmis jäämään loppuelämäkseen tuohon pikkukaupunkiin asumaan, vaikka oli aiemmin vihannut sitä oman mielensä pohjasta asti!
 
Ehdotan nyt sinulle, että pysähdyt hetkeksi, suljet silmäsi ja katsot sisäänpäin, löydätkö sinä kenties sisältäsi tällä hetkellä ajatuksen, "Minä haluan kokea jotain muuta!" suhteessa tähän ilmenevään Todellisuuteen? Jos et löydä niin onneksi olkoon, sillä se tarkoittaa sitä, että et ole ottamassa elämää henkilökohtaisesti ja voit siten nauttia siitä! Tarkista tämä asia kuitenkin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, koska ulkoiset tilanteet elämässäsi muuttuvat jatkuvasti ja sitä kautta myös se, kuinka sinä suhtaudut siihen haasteeseen, mitä tämä muutoksen virrassa oleminen vaatii sinulta kullakin hetkellä.
 
Jos siis tunnistat sisälläsi jonkinlaisen jännityksen, paineen, kivun ja ponnistelun tunteen eli "stressin", 1) kysy itseltäsi kysymys, "Haluanko minä jotain muuta kuin mitä koen juuri nyt?" ja 2) vastaa siihen "kyllä" tai "ei". Tiedä, että molemmat vastaukset ovat "oikein", sillä kysymys on Todellisuuteen liittyvän avoimen, suoran ja rehellisen vastauksen löytämisestä sisältäsi.
 
Jos vastaat "ei" eli et vastusta Todellisuutta, tutki miltä tämä tuntuu sinun kehossasi? Tukeeko tämä Todellisuuden hyväksyminen sinun hyvinvointiasi?
 
Jos vastaat "kyllä", tunnista, miltä tämä Todellisuuden vastustaminen tuntuu sinun kehossasi, ja tutki mitä se tekee sinun hyvinvoinnillesi? Löydätkö sinä mitään hyvinvointiasi tukevaa syytä pitää kiinni siitä ajatuksesta, että sinun pitäisi kokea "jotain muuta" kuin koet juuri nyt? Jos et, miksi jatkaisit enää Todellisuuden vastustamista? Oletko valmis olemaan Vapaa nauttimaan elämästäsi kuin elokuvan Phil Connors konsanaan?

Terveisin,
Turo

PS. Jos olet kiinnostunut tukemaan omaa henkistä hyvinvointiasi, ota yhteyttä ja tule tekemään ohjattua itsetutkimusta kanssani!