Sain taannoin eräältä Alexander-tekniikan yksityistunneilla käyvältä oppilaaltani lainaan englanninkielisen "The Tao of Pooh" -kirjan (suom. Nalle Puh ja Tao). Pidin tästä kirjasta paljon, vastaan tuli muun muuassa tämä Nalle Puhin ja Nasun välinen dialogi, joka kulki suomennettuna näin... 
​
”Kani on älykäs.”, sanoi Nalle Puh mietteliäästi.
"Kyllä,", sanoi Nasu, "Kani on älykäs."
"Ja hänellä on Aivot."
"Kyllä,", sanoi Nasu, "Kanilla on Aivot."
He olivat pitkään hiljaa. 
”Luulen,”, sanoi Nalle Puh, ”että siksi hän ei koskaan ymmärrä mitään.”

Olen Nalle Puhin kanssa täysin samaa mieltä, että "ymmärtämisen suurin este" on se, että me kuvittelemme "tietävämme" jotain, vaikkapa syyn johonkin psyko-fyysiseen oireeseemme. Tähän asiaan liittyen voin kertoa, että olen tavannyt Alexander-tekniikan opettajan työssäni todennäköisesti kymmeniä ihmisiä, jotka ovat kertoneet oman selkäkipunsa syyksi, että "Minulla on huono työtuoli." 

Tämän tarinan kuuleminen jaksaa hämmästyttää minua, sillä jos se olisi totta, eikö se tarkoittaisi sitä, että heidän selkäkipunsa häviäisivät vain työtuolia vaihtamalla? Miksi siis tulla enää tapaamaan Alexander-tekniikan opettajaa? Vielä hämmästyttävämpää on se, että jotkut näistä ihmisistä ovat vaihtaneet työtuolia jopa 4-5 kertaa ilman, että sillä olisi ollut mitään vaikutusta heidän selkäkipuunsa, ja siitä huolimatta, he ovat uskovat edelleen tuohon tarinaan minut tavatessaan!

Tällaisessa tilanteessa, jossa luokseni tullut ihminen kertoo "tietävänsä", minkä takia hän kokee jonkun psyko-somaattisen oireen, vaikkapa selkäkipua, minun tehtäväni on 1) kyseenalaistaa tuo "tietäminen" ja 2) kutsua hänet sitä kautta "ei-tietämiseen", sekä 3) vakuuttaa hänelle, että hänen ei tarvitse "ymmärtää" mitään. Sillä, kuinka minä voisin auttaa tuota ihmistä hänen kipuoireensa tutkimisen ja ymmärtämisen suhteen, jos hän on tuollaisessa jäykässä "tietämisen tilassa", eikä ole siten avoin näkemään asioita uudella tavalla, sekä näe sitä kautta todellisia syitä tuon kipuoireen ilmenemiselle?

Kyllä, juuri tämänkaltaisen "tietämisen" kautta me tulemme lukinneeksi itsemme "tietämisen vankilaan", emmekä näe noiden mentaalisten muurien ulkopuolelle, jotka ylläpitävät erilaisten psyko-somaattisten oireiden ilmenemistä. Tämä aina kiireisen ja siksi niin nopeita, pinnallisia ja älyllisiä tulkintoja tekevän Kanin edustama "tietäminen" ei siis palvele omaa hyvinvointiamme, ja vielä vähemmän sitä, että voisimme kokea olevamme yhtä yksinkertaisia, vapaita ja onnellisia elämässämme kuin Nalle Puh.

Tämän takia minä opetan luokseni tuleville ihmisille "pysähtymistä", "ei-tekemistä", "luonnollista olemista" ja "ei-tietämistä", joka sallii "ymmärryksen" tapahtua ihan itsekseen. Siis ilman minkäänlaista ponnistelua ja "ponnistelijaa", joka "yrittää ymmärtää", mutta "ei koskaan ymmärrä mitään" kuten Nalle Puh asian osuvasti ilmaisi.

Lopuksi, jos haluat kuitenkin välttämättä tietää jotain niin tiedä, että elämä on pohjimmiltaan ihan yksinkertaista, mutta niin kauan kuin sinä kuvittelet sen olevan monimutkaista elät kuin kiireinen Kani, ellet peräti kuin ahne Aasi, joka juoksee porkkanoiden perässä, etkä ehdi sen takia maistamaan tämän elämän yksinkertaista, ihmeellistä, makeaa ja hunajaista makua kuin Nalle Puh!

Terveisin,
Turo

Luokseni tuli eilen oppilas, joka ei ollut käynyt hetkeen aikaan Alexander-tunneilla. Hän istui eteisen jakkaralle ottaakseen kengät pois ja kysyin häneltä, "Mitä sinulle kuuluu?" Hän katsoi minua silmiin, huokaisi ja sanoi, että "Olen ihan poikki." En kysynyt häneltä, miksi hän koki olevansa "poikki", koska tiedän hänen olevan ihminen, joka ei halua välttämättä puhua omaa mieltään painavista asioista.  

Pyysin häntä siirtymään pöydälle puoliselinmakuulle, josta yleensä aloitamme Alexander-tunnit oppilaideni kanssa. Kysyin häneltä näkikö hän pöydän yläpuolelle kattoon kiinnittämäni "huoneentaulun" ja siinä näkyvät kysymykset. Hän sanoi näkevänsä ne. Puhuin hänelle hetken näistä huoneentaulussa olevista kysymyksistä. Erityisesti kysymyksestä, joka viittasi siihen, kuinka meillä ihmisillä on taipumus haluta "jotain muuta" kuin, mitä me koemme. 

Näin tehdessämme me näytämme uskovan, että se kokemus, mitä me haluamme olisi olemassa, vaikka se ei ilmene oman kokemuksemme tasolla tässä hetkessä. Toisin sanoen, sitä mitä me haluamme ei ole olemassa, vaikka me haluamme ajatella, kuvitella, toivoa ja uskoa niin. Voisi sanoa, että me me olemme tässä kognitiiviseen dissonanssiin perustuvassa uskossamme yhtä harhaisia kuin perussuomalaiset ja kokoomuslaiset, jotka näyttävät uskovat, että puolueen heikot kannatusluvut tarkoittavat sitä, että "Todellisuus on rikki" kun he käyttävät vaaleissa vuoronperään slogania "Politiikka on rikki."

Kutsuin oppilaani havaitsemaan myös sen, että meidän ei tarvitse haluta sitä, mikä on, koska se ilmenee jo täydellisesti tässä todellisuudessa. Toki, me voimme yrittää haluta sitä, mutta se ei ole tarpeen ja, toisaalta, se estää meitä kokemasta todellisuutta avoimesti, kaikessa rauhassa ja täysin luonnollisesti sellaisena kuin se on. Kyllä, meidän ei tarvitse siis "hyväksyä" tai "rakastaa" tällä hetkellä ilmenevää todellisuutta, riittää että me emme vastusta sitä sellaisena kuin se ilmenee. 

Sanottuani tämän oppilaalleni, emme puhuneet mitään pitkään aikaan. Istuin pöydän päässä hänen takanaan koskettaen samalla käsilläsi osin hänen päätään ja niskaansa. En tehnyt mitään, istuin vain hiljaa pöydällä puoliselinmakuulla makaavan oppilaani kanssa. Jossain vaiheessa tunsin, kuinka käsieni ja kehoni läpi kulki voimakas tunneaalto. Tunnistin tämän tunteen "suruksi" ja tunsin kuinka silmäni täyttyivät kyynelistä, kurkkuani puristi hieman ja rintakehäni tuntui pakahduttavan tiukalta. Tajusin, että olin ilmeisesti tunnistamassa käsieni kautta sen tunteen, minkä takia oppilaani oli sanonut olevansa "poikki". En tehnyt edelleenkään mitään, säilytin kosketuksen oppilaaseeni ja "annoin luvan" tälle tunnekokemukselle kulkea kehoni lävitse, jonka se teki muutamassa minuutissa.

Jatkoin hiljaa istumista. Havaitsin hetken päästä pientä liikettä oppilaan vatsan alueella. Tunsin hänen korvanlehtiensä liikahtavan sormiani vasten ja näin kuinka hänen silmäkulmansa kohosivat hieman ja poskipäänsä nousivat esille hänen suunsa kääntyessä hymyyn. Samalla kuulin pienen hihityksen äänen, joka kasvoi nopeasti nauruksi ja suorastaan "hepulin" asteelle. Yhdyin tähän oppilaani vapautuneeseen nauruun, jonka keskellä kuulin hänen sanovan, "Ihan uskomatonta!"

Tämän naurukohtauksen laannuttua oppilaani sanoi minulle, että on ollut viime aikoina "murheellinen", joka ei ole hänen "normaali tapansa olla" ja kuinka "raskaalta" se on hänestä tuntunut. Totesin tähän humoristinen pilke silmäkulmassa, että "Joo, se on hemmetin rankkaa hommaa esittää jotain muuta kuin on!" Tämä kommenttini kirvoitti oppilaastani lisää naurua. Oppilaani päätyi Alexander-tunnin lopussa takaisin eteiseeni, tällä kertaa täynnä iloa, voimaa ja kiitollisuutta, jota myös minä koin ja jonka merkiksi halasin häntä ennen kuin hän lähti luotani.

Mitä siis tapahtui tämän tapaamisen aikana? Mitä muuttui, jos mitään ylipäätään muuttui? Minun nähdäkseni ei mitään, paitsi se, että oppilaani ilmeisesti ymmärsi, mistä puhuin hänelle, tunsi kosketukseni kautta minun hyväksyvän läsnäoloni ja sen seurauksena hän antoi itselleen luvan olla ja kokea tunteensa ilman vastustusta ja löysi niiden takaa luonnollisen tilansa eli vapauden. 

Kyllä, juuri tästä aina läsnäolevan vapauden tunnistamisesta ja sen kautta koettavasta "muutoksesta" Alexander-tekniikassa on kyse. Jos siis vastustat todellisuutta, päästä tuosta vastustuksesta irti ja tiedä, että jos koet sen vaikeaksi, voit ottaa yhteyttä ja tulla luokseni, sillä juuri sitä minä opetan luokseni tuleville ihmisille!

Terveisin,
Turo

Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) on amerikkalaisen Bill Murrayn tähdittämä elokuva, jossa elämäänsä tyytymätön tv-toimittaja Phil Connors herää joka aamu samaan päivään amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jossa hän on televisiouutisryhmänsä kanssa tekemässä juttua kaupungin vuosittaisesta murmelipäivästä.
 
Elokuvan juoni on, että päähenkilö jää kiinni "aikasilmukkaan", jonka seurauksena kaikki tapahtumat alkavat toistua päivä päivältä samanlaisina. Hän jää "samanlaisen päivän vangiksi" ja kokee sen takia raivoa, turhautumista, epätoivoa, ahdistusta ja masennusta, mutta antautuu lopulta kaiken sallivaan "I don't mind." -mielentilaan, jossa ei vastusta Todellisuutta. Toisin sanoen, hän ei halua enää "jotain muuta" ja löytää sitä kautta avoimuuden ja rauhan eli "hyväksyy" oman elämänsä juuri sellaisena kuin se ilmenee.
 
Tämän Todellisuutta vastaan taistelun lopettamisen kautta hän vapautuu omasta tyytymättömyydestään elämää kohtaan ja siihen liittyvästä kärsimyksestä. Elokuva päättyy siihen kun hän "ottanut opiksi", vapautuu "aikasilmukasta" ja herää uuteen päivään ilman mitään toiveita, odotuksia ja vaatimuksia oman elämän suhteen. Tätä kautta hän ei halua enää "jonnekin muualle" ja näkee kaiken Täydellisyyden. Hän kokee Vapauden ja on sen seurauksena valmis jäämään loppuelämäkseen tuohon pikkukaupunkiin asumaan, vaikka oli aiemmin vihannut sitä oman mielensä pohjasta asti!
 
Ehdotan nyt sinulle, että pysähdyt hetkeksi, suljet silmäsi ja katsot sisäänpäin, löydätkö sinä kenties sisältäsi tällä hetkellä ajatuksen, "Minä haluan kokea jotain muuta!" suhteessa tähän ilmenevään Todellisuuteen? Jos et löydä niin onneksi olkoon, sillä se tarkoittaa sitä, että et ole ottamassa elämää henkilökohtaisesti ja voit siten nauttia siitä! Tarkista tämä asia kuitenkin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, koska ulkoiset tilanteet elämässäsi muuttuvat jatkuvasti ja sitä kautta myös se, kuinka sinä suhtaudut siihen haasteeseen, mitä tämä muutoksen virrassa oleminen vaatii sinulta kullakin hetkellä.
 
Jos siis tunnistat sisälläsi jonkinlaisen jännityksen, paineen, kivun ja ponnistelun tunteen eli "stressin", 1) kysy itseltäsi kysymys, "Haluanko minä jotain muuta kuin mitä koen juuri nyt?" ja 2) vastaa siihen "kyllä" tai "ei". Tiedä, että molemmat vastaukset ovat "oikein", sillä kysymys on Todellisuuteen liittyvän avoimen, suoran ja rehellisen vastauksen löytämisestä sisältäsi.
 
Jos vastaat "ei" eli et vastusta Todellisuutta, tutki miltä tämä tuntuu sinun kehossasi? Tukeeko tämä Todellisuuden hyväksyminen sinun hyvinvointiasi?
 
Jos vastaat "kyllä", tunnista, miltä tämä Todellisuuden vastustaminen tuntuu sinun kehossasi, ja tutki mitä se tekee sinun hyvinvoinnillesi? Löydätkö sinä mitään hyvinvointiasi tukevaa syytä pitää kiinni siitä ajatuksesta, että sinun pitäisi kokea "jotain muuta" kuin koet juuri nyt? Jos et, miksi jatkaisit enää Todellisuuden vastustamista? Oletko valmis olemaan Vapaa nauttimaan elämästäsi kuin elokuvan Phil Connors konsanaan?

Terveisin,
Turo

PS. Jos olet kiinnostunut tukemaan omaa henkistä hyvinvointiasi, ota yhteyttä ja tule tekemään ohjattua itsetutkimusta kanssani!

Olen kirjoittanut tätä blogiani kahden ja puolen vuoden ja viitannut usein "luonnollisuuteen", sekä puhunut suuntautumisesta kohti "luonnollista tilaa". Tajusin kuitenkin hiljan, että olen ottanut itsestäänselvyytenä sen, että te lukijani olette ymmärtäneet, mitä olen noilla termeillä tarkoittanut. Tästä syystä päätin kirjoittaa aiheesta ja antaa sinun sen jälkeen arvioida itseksesi niiden toimintatapojen, sekä lajien, tekniikoiden ja menetelmien luonnollisuutta, joiden avulla olet pyrkinyt tukemaan keho-mielesi terveyttä ja tasapainoa. On siis aika tutkia luonnollisuutta ja nähdä, että sen koodi on lopulta hyvin yksinkertainen, sillä kuinka mikään monimutkainen voisi koskaan kuvata luonnollista?

Sanana luonnollisuus ja luonnonmukaisuus viittaa "ei-keinotekoiseen". Luonnollinen tila on siten eräänlainen "alkutila", jossa me olemme ennen kuin me "teemme" jotain "keinotekoista", joka vie meidät ulos tuosta luonnollisesta tilastamme. Näin ollen, luonnollista tilaa ei voi siten saavuttaa tai ylläpitää minkäänlaisen mentaalisen tai fyysisen ponnistelun kautta, vaan se tulee esille spontaanisti, ilman mitään ponnistelua, siis ei-tekemisen eli tekemättä jättämisen kautta. Me Alexander-tekniikan opettajat kutsumme tätä tietoista ei-tekoa inhibitioksi, joka on samalla keskeisin asia opetuksessamme.

Tosin sanoen, luonnollisuus ja luonnollisen tilamme löytyminen ei voi olla minkäänlaisen mentaalisen tai fyysisen manipuloinnin tulosta. Se ei ole kontrolloitavissa oleva teko, työ tai tehtävä, jonka voisi hoitaa kuntoon samalla tavalla kuin me voimme vaikkapa tiskata likaiset tiskit tai siivota kotimme puhtaaksi. Koska luonnollisuus ei ole tehtävä asia, se ei ole sidoksissa tuon tehtävän eri vaiheisiin eli ajassa tapahtuvaan liikkeeseen pisteestä A pisteeseen Ö. Tämän takia voimme sanoa, että luonnollisuus on myös avoimuuden eli rajattomuuden, sekä ajattomuuden löytämistä ja sitä kautta se on aina tarjolla tässä ja nyt. Luonnollinen tila voi kuitenkin löytyä vain pysähtymällä ja sen näkemällä, mutta tämä pysähtyminen johon viittaan ei suinkaan tarkoita sitä, että luonnollisen tilan löytyminen vaatisi patsaan tavoin paikallaan jököttämistä. Ei, se voi tulla löydetyksi vaikkapa jyrkän mäen päälle juostessa, sydämen luonnollisen villisti hakatessa.

Kuten olet saattanut jo tajuta, jotakuinkin kaikki meille tarjottavat esim. stressinhallinnassa ja niska- ja selkäkipujen hoidossa käytetyt mentaaliset tai fyysiset harjoitukset, menetelmät ja tekniikat perustuvat jonkinlaiseen manipulointiin, itsekuriin ja kontrollointiin, vaikkapa sen kivun kokemisen suhteen, mikä ilmenee juuri tällä hetkellä. Näiden menetelmien perusta on "tukahduttamisessa" eli negatiivisessa asenteessa. Toisin sanoen siinä, että me emme kokisi jotain, jonka me kuitenkin koemme juuri nyt!

Näin ollen ne eivät ole ns. luonnollisia tekniikoita ja eivät voi siten oikeasti auttaa meitä löytämään sitä luonnollista tilaa, joka sallii kaiken ja johon oikea terveys, tasapaino ja hyvinvointi perustuu. Tämän takia suosittelen tutustumaan sinun luonnollisuuttasi tukevaan Alexander-tekniikkaan, joka auttaa sinua 1) tulemaan tietoiseksi ja sen jälkeen 2) luopumaan tietoisen ei-tekemisen kautta niistä mentaalis-fyysisistä teoista, jotka ovat vieneet sinut pois luonnollisesta tilastasi, joka on lähempänä, sekä nopeammin ja helpommin löydettävissä kuin uskotkaan... 

Terveisin, Turo

Rakastan luontoa ja sen takia katselen päivittäin metsää kotini ympärillä Mäntymäessä. Metsä inspiroi minua jopa etäältä, kotini ikkunan takaa, mutta minulla on tarve hakeutua metsän siimekseen myös kävely- tai juoksulenkille. Aika ajoin vietän metsässä myös pidempiä aikoja, sillä tein hiljan reilut kolme viikkoa kestäneen pyöräretken Pohjois-Suomessa ja Norjassa. En kokenut sen parasta antia olevan 1600 kilometrin polkemisen myötä kohonnut ruumiinkunto, vaan päivittäin 12-16 tuntia metsissä ja tuntureilla, sekä jokien, järvien ja Jäämeren rannalla viettämäni aika. 

Mikä metsässä ja luonnossa minua kiehtoo? Miksi hakeudun sinne uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä saatan kastella vaatteeni rankkasateessa polkiessani läpimäräksi ja väristä sen seurauksena tuntikausia kylmästä kuin haavan lehti tuulessa? Tai vietän unettoman yön myrskyssä, kun norjalaisen tunturin rinteeseen laittamani telttani ultraohuet nylonkankaat pitävät sellaista meteliä, että on mahdotonta nukkua silmäystäkään edes korvatulpat korvissa? Mikä saa minut polkemaan jyrkkien mäkien yli kulkevaa tietä kävelyvauhdilla, kun voisin pyrkiä tehokkuuteen ja todeta, että autolla pääsisi eteenpäin paljon helpommin kuin polkupyörällä? Mikä vie minut takaisin metsään näiden koettelemusten jälkeen, vaikka moni muu ihminen jäisi ne koettuaan mieluummin oman kodin tarjoamaan suojaan ja lämpimään?

Uskon, että vastaus löytyy siitä tasapainosta ja täydellisyydestä, jonka metsässä joka kerta löydän kun pysähdyn ja katson metsää, joka on, kasvaa ja kukoistaa, vaikka kasvuolosuhteet eivät aina ole optimaaliset kaikille puille tai kasveille. Puut ja kasvit eivät valita, ne ovat ja keskittyvät olennaiseen eli antamaan oman fyysisen olemuksensa kautta ilmaisun sille elämänenergialle, joka erottaa ne vierelleen kuolleista lajitovereistaan. Toisin sanoen, ne eivät luo minkäänlaisia "uhritarinoita" siitä, kuinka joku toinen puu tai kasvi tuli eteen ja esti siten kasvun ja eteenpäin etenemisen. Ei, ne kohtaavat tilanteen kuin tilanteen ilman menneisyydestä mukana kannettuja tarinoita ja juuri siksi ah-niin-tarkoituksenmukaisesti ja mahdollisimman vähän energiaa käyttäen kuin mahdollista!

Metsässä oleminen muistuttaa minua siitä täysin rajattomasta tilasta sisälläni, joka On ja antaa, ilman mitään henkilökohtaisia ehtoja, tilan kaikelle sille ilmetä, mikä ilmenee. Myös kaikille niille ajatuksille, tunteille, mielikuville, muistoille ja suunnitelmille, joita rajallinen ihmismieleni joskus tuntuu olevan "liian täynnä". Puiden ja kasvien katveeseen pysähtyessä tuokin uskomus osoittautuu lopulta olevan vain ajatus, joka ei ole totta ja joka kulkee mieleni läpi kuin taivaan poikki kulkevan pilvi, joka ilmestyy esille ei-mistään ja katoaa ennemmin tai myöhemmin ei-mihinkään. Jääkö näistä pilvistä tai pilvirykelmistä mitään jälkeä mielen taivaalle? Ei jää, jos annamme ajatusten tulla ja mennä vapaasti, emmekä "tartu" niihin uskomalla niiden sisältöä ja ylläpitämällä tuota uskoamme mentaalisen ponnistelun kautta, sillä sitähän "uskominen" pohjimmiltaan on...

Kyllä, metsässä esille kumpuavassa luonnollisessa älykkyydessä kaikki mielessäni kuviteltu ja "todeksi" uskottu osoittautuu vain kyseenalaistamatta jääneeksi ajatukseksi ja siten jäljelle jää vain se, mikä On ennen kuin mieleni on ehtinyt luomaan mitään tulkintaa, käsitystä tai uskomusta todellisuudesta. Tuolla hetkellä minä vain Olen, eikä minun tarvitse silloin tehdä mitään ollakseni "jonkinlainen" eli "joku muu" tai "jotain muuta" kuin luonnollisesti Olen, juuri tässä ja nyt!

Miten on sinun laitasi, koetko sinä, että joku muu asia tässä maailmassa voisi olla kiehtovampaa ja nautittavampaa kuin kokea tämä Olemisen ihme? Jos et tiedä vastausta, suosittelen sinulle, että menet metsään etsimään sitä ja jos sieltä takaisin tullessa vielä koet jonkun keho-mieleesi liittyvän asian vaivaavan niin ota yhteyttä ja kysy, miten voin auttaa sinua Alexander-tekniikan avulla.

Terveisin, Turo

Olen huomannut Alexander-tunnilla, kuinka moni ihminen häpeää, ellei suorastaan pelkää sitä, että hänen tietämättömyytensä tulee jollain tavalla esille. Tuntuu siltä, että monet ihmiset mieltävät sen tyhmyydeksi, eli "ei-älykkyydeksi", vaikka kyse on vain "ei-tietämisestä". Ehkä tämän takia ihminen myös kokee kivun henkilökohtaisena epäonnistumisena ja häpeällisenä? Tämä voi johtaa siihen, että ihminen pyrkii olemaan mahdollisimman vakuuttava minun edessäni, kuin osoittaakseen että hän tietää, mistä kipujen takana on kysymys. Siitäkin huolimatta, että hänen tämänhetkinen tietonsa on johtanut hänet tilanteeseen, jossa hän on hakeutunut minun luokseni ja kokee tarvitsevansa minun apuani...


Tämä toisen ihmisen "tietämisen" kohtaaminen asettaa minut luonnollisesti sangen haastavaan tilanteeseen, varsinkin jos oma näkemykseni kipuoireiden syistä eriää voimakkaasti tuon Alexander-tunnille tulleen ihmisen näkemyksistä. Minä nimittäin koen, että tehtäväni on antaa avoin ja rehellinen näkemykseni tilanteesta jokaiselle luokseni tulleelle ihmiselle. Eikö hän ole pohjimmiltaan tullut luokseni juuri sen takia, vaikka hän pinnallisemmalla tasolla 1) haluaa "vain" eroon kivustaan mahdollisimman nopeasti ja 2) ei halua tulla tietoiseksi siitä, että hän ei ehkä tiedä, mistä hänen oireensa oikeasti johtuu?   

Kyllä, minun tehtäväni on kutsua tämä ihminen avoimeen, rehelliseen ja nykyhetkestä käsin tapahtuvaan dialogiin kanssani, joka pohjautuu molemminpuoliseen ei-tietämiseen. Sillä kuinka minkään oireen/ongelman tutkiminen voisi olla mahdollista, jos me kuvittelemme, että me tiedämme/tunnemme sen jo? Eikö kipu ilmennä itseään aina tässä hetkessä, eli miksi siis käyttäsimme menneisyydessä koettua kipua referenssipisteenä tälle kivulle, jonka koemme juuri nyt? Toisin sanoen, meidän on paras lähestyä kipua ja omaa kehoamme vain tästä hetkestä käsin. Tämä tietoisen läsnäolon harjoittaminen tuo meidät vähitellen siihen keho-mielen toiminnan syvemmän ymmärtämisen tilaan, jossa kivun kokemista ei tarvitse enää yrittää väistää, eikä sitä tarvitse enää päästä eroon. Ehkä jopa siksi, että tuo oire on tullut hävinneeksi jossain vaiheessa kun olemme antaneet sille luvan ilmetä, sekä luvan olla ilmenemättä?

Tämänkaltainen asennemuutos kivun kokemisen suhteen vaatii meiltä luonnollisesti sitä, että me havaitsemme, kuinka valtavasti lihasjännitystä tietämisen kaltainen mentaalisen position ottaminen aiheuttaa ja kuinka se jäykistää kehomme nivelet ja estää meitä liikkumasta luonnollisella, tasapainoisella tavalla. Tämä saa meidät motivoitumaan siihen, mitä syvempi muutos meiltä vaatii: nöyryyttä, pitkäjänteisyyttä ja - ennenkaikkea - luottamusta siihen, että muutos on mahdollista. Häpeä, pelko ja tietäminen eivät sitävastoin ole tarpeen muutosprosessissa, koska ne eivät tunnetusti motivoi ketään, vaan pikemminkin lannistavat meidät ja estävät siten muutoksen. 

Oletko sinä siis valmis myöntämään sen, että sinä et tiedä täysin varmasti, mikä aiheuttaa kivun, jota koet? Voitko olla valmis kohtaamaan sen avoimesti kuin pieni lapsi, joka ei ole lyönyt tuon neuro-fysiologisen kokemuksen päälle leimaa nimeltä kipu? Voisitko sinä kohdata sen niin avoimesti, että luovut jopa siitä ajatuksesta, että kipu olisi "ongelma"? Sillä eikö olekin totta, että ilman tuota henkilökohtaista ongelmaa on paljon mukavampi olla, vaikka saattaisit edelleen kokea kipua tällä hetkellä? Löydettyäsi tuon ei-henkilökohtaisen tavan kokea se, mitä koet kullakin hetkellä, kuinka sinä voisit enää koskaan kärsiä, vaikka kokisit kivun kehossasi? 

Terveisin, Turo

Myönnän, että olin vuosien ajan joulun viettoa vastustava mies. Tähän perinteeksi muodostuneeseen joulun vastustamiseen kuului myös joulun ja uuden vuoden "toivotteluiden" vastaisuus. Kyse oli siitä, että koin Suomen olevan maa, jossa tuollaiset lämminhenkiset toivottelut olivat arkielämän näkökulmasta katsottuna "epänormaalia". Koin joulun ja uuden vuoden toivottelut aivan eri tavoin Italiassa, jossa asuin vajaan vuoden kymmenisen vuotta sitten. Kaikenlainen "hyvään elämään" liittyvä toivottelu oli italialaisille osa jokapäiväistä kanssakäymistä ja sitä kautta minun silmissäni "normaalia".

Sain tähän joulun ja uuden vuoden toivotteluihin liittyvään asiaan uuden näkökulman joulun alla, kun kuuntelin Internetin kautta erästä itsetuntemuksen opettajaa, joka sanoi: I won't wish you "Happy New Year", but "Happy Now Here". Suupieleni suuntautuivat välittömästi kohti korvia, sillä olen puhunut monille Alexander-tekniikan yksityisoppilaille ja kurssilaisille siitä, että onnellisuus löytyy tästä hetkestä ja siitä, että hyväksymme sen tilanteen, missä olemme juuri nyt. Mistä muualta onnellisuus voisi löytyä kuin tästä hetkestä? Mitä muuta muka on tarjolla kuin tämä hetki ja mitä se tarjoaa meille?

Kuten tiedämme, me puhumme "menneestä", "nykyhetkestä" ja "tulevaisuudesta" ja niin tehdessämme me luomme mielikuvan siitä, että ne olisivat "olemassa" ja siten "totta". Mutta ovatko ne olemassa? Voitko näyttää minulle, missä ne ovat tai missä ne sijaitsevat? Kyllä vain, ne eivät "ole" tai "sijaitse" missään muualla kuin omassa mielikuvituksessamme!

Me siis luomme "ajan" käsitteen oman ajattelumme kautta ja harjoitamme siten täysin kuvitteellista "aikamatkailua" omassa mielessämme samanaikaisesti kun elämä ja kehomme on vain tässä ja nyt. Aina. Tämä lienee selvä meille kaikille, mutta siitä huolimatta me yritämme "poistua" tästä hetkestä projisoimalla itsemme kuvitteelliseen "tulevaisuuteen".

Tämä tapahtuu esimerkiksi toivomalla, haluamalla, vaatimalla ja odottamalla elämän olevan jotain "muuta", jotain "parempaa", jotain "enemmän" kuin se on juuri nyt. Tämä on mentaalinen ansa, jonka me itse luomme. Sen hinta on, että me emme koe olevamme "läsnä" ja "onnellisia". Usein me emme kuitenkaan näe, kuinka me olemme itse aiheuttaneet oman tyytymättömyytemme elämässä tämän "sitten kun" -tyyppisen ajattelumme kautta.   

Eikä tässä kaikki. Joka ikinen kerta kun me yritämme "poistua" tästä hetkestä, me ponnistellemme mentaalisella tasolla ja luomme siten tarpeetonta lihasjännitystä kehossamme. Tämä lihasten jännittyminen aiheuttaa sen, että "lyhenevässä tilassa" olevat lihakset vetävät luut ja nikamat lähemmäksi toisiaan, joka liittyy siihen, että ne kiinnittyvät aina molemmille puolille kahden luun muodostamaa niveltä. Tästä lihaksen lyhenemisestä seuraa, että "nivel", eli "tila luiden välissä" vähenee ja siten nivelen liikelaajuus joko vähenee tai häviää tyystin. Se tarkoittaa myös sitä, että me luomme turhan lihasjännityksen kautta painetta niveliimme, joka johtaa usein kipuun.

Toisin sanoen, jos sinä suuntaat itsesi pois tästä hetkestä, sinä et voi olla onnellinen, ja kuten sanottu, on hyvin mahdollista, että sinä tulet kärsimään kivusta myös kehollisella tasolla, eli et pelkästään mielessäsi. Näe siis oman ajattelukykysi sinulle antama voima ja kuinka se muokkaa sinun kokemuksesi elämästä. Tervetuloa tutkimaan tätä asiaa Alexander-tunneille, jos olet kiinnostunut oppimaan, kuinka voit olla onnellinen tässä ja nyt!     
    
Terveisin, Turo