Olin opettamassa Alexander-tekniikkaa yksityistunnilla eräälle pianistille, jonka kanssa työskentelystä kirjoitin jo aiemmin. Tämän tapaamisen aihe oli seisomisen, kumartumisen, tuolille istuutumisen ja tuolilta ylös nousemisen tutkiminen. Tavoitteena oli antaa kaiken sen tapahtua luonnollisesti, ilman turhaa ponnistelua, mutta emme päässeet tällä tunnilla seisomista pidemmälle, koska näin edessäni nuoren miehen, joka ottanut hyvin omintakeisen seisoma-asennon, jossa hän jäykistää koko kehoansa lihaksistoa tavalla, että hänen nivelensä eivät anna yhtään periksi, jotta hän voisi tuntea lattian antaman tuen jalkojensa alla, kumartua ja liukua tila-avaruuden halki nivelet vapaana ja päätyä istuutumaan hänen takanaan olevalle tuolille.

Seison hänen vierellään ja totean hänen niskaansa toisella kädellä kevyesti koskettamalla, että hänen niskansa on jäykkä, mikä vahvistaa tämän tekniikan luojan F.M. Alexanderin 1890-luvulla tekemän luonnolliseen, tasapainoiseen ja sulavaan liikkumiseen liittyvän havainnon siitä, että niskalihasten vapaus on välttämätöntä ylä- ja alaraajojemme vapaan liikkumisen kannalta. 

Tämän takia en lähde pakottamaan häntä kumartumaan ja istuutumaan tuolille vaan pysähdyn tekemään lisää havaintoja oppilaastani psyko-somaattisena kokonaisuutena, jotta voisin ymmärtää, mikä saa hänet jäykistämään kehonsa lihaksistoa ja ottamaan tälläisen silmiinpistävän jäykän seisoma-asennon. Katson hänen jännittyneitä kasvojaan ja silmiään sivulta käsin ja näen siellä heijastuksen jostain, jota olen nähnyt niin monien Alexander-tekniikan yksityistunneille tai viikonloppukursseille tulleiden ihmisten olemuksessa ympäri Suomea: voimakkaan pyrkimyksen kontrolloida kehoa ja sen asentoa.

Ymmärrettyäni syyn hänen kehonsa heijastaman voimakkaan lihasjännityksen ja nivelien jäykkyyden takana, otan käteni hetkeksi pois hänen niskaltaan. Teen tämän myös siksi, että haluan varmistaa, että hän ei ole niitä suomalaisia, jotka eivät ole tottuneet elämässään toisen ihmisen lähellä oloon ja kosketukseen, jonka takia hän olisi mahdollisesti reagoinut kehonsa lihaksiston kokonaisvaltaisen jännittämisen kautta. En havaitse hänessä tapahtuvan minkäänlaista vapautumista lihasten turhan jännittämisen tasolla, joka antaa minulle kuvan siitä, että hänen jäykkä seisoma-asentonsa heijastaa sitä, mitä hän ajattelee liittyen seisomiseen.

Astun oppilaan sivulta hieman eteenpäin, jotta voin katsoa häntä silmiin ja sanon hänelle, että "Älä yritä kontrolloida kehoasi vaan anna seisomisen tapahtua ilman mitään ponnistelua. Luota siihen, että sinun kehosi osaa seistä pystyssä, eikä se ole kaatumassa, jos annat sille mahdollisuuden seistä juuri siten, kuten se luonnollisesti seisoo.".

Kuultuani nämä sanani, tämä oppilas tuhahtaa ja sanoo minulle, että "Pitäähän minun kontrolloida kehoani, sillä muutenhan se kaatuu!" ja tulee siten paljastaneeksi sen, että olin tulkinnut hänen kehonkieltään oikein ja antanut hänelle ohjeen, joka oli täysin päinvastainen kuin se, mitä hän uskoi, että hänen pitäisi tehdä seistessä. Toisin sanoen, tuo voimakas tunnereaktio ja vastaus heijasti sitä, että hän uskoi, että hänen "pitäisi kontrolloida kehoa" ja minä puolestaan sanoin, että hänen ei tarvisi tehdä sitä, jos hän haluaisi tukea oman kehonsa hyvinvointia.

Havaitessani, kuinka voimakkaasti hän uskoi kehonsa kontrolloimisen välttämättömyyteen, tajusin samantien, että minun oli hylättävä hetkeksi Alexander-tekniikan opettajan normaalisti käyttämät ohjaustyökalut, koska ne olivat osoittautuneet käyttökelvottomaksi tämän oppilaan kohdalla, jonka ongelmallisen kehonkäytön syyt löytyivät hänen uskomusjärjestelmästään. Päätän lähestyä oppilasta The Work -menetelmän opettaman neljän kysymyksen kautta ja käymme siten seuraavanlaisen dialogin:

Minä: Hei, oletko valmis, että tutkimme tätä kehon kontrollointiin liittyvää asiaa muutaman kysymyksen kautta?
Oppilas: Ok.
Minä: Huomaatko, kuinka sinä näytät uskovan ajatukseen "Minun pitää kontrolloida kehoani."?
Oppilas: Joo...
Minä: Ok, tämän takia minä kysyn sinulta oletko sinä varma, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa tähän kysymykseen ihan lyhyesti sanomalla "kyllä" tai "ei" ja tiedä, että kyse ei ole "oikein vastaamisesta". Tässä ei ole siis kyse mistään kokeesta, sillä me haluamme vain tutkia sitä, mihin sinä uskot, ok?
Oppilas: Ok, minä vastaan "kyllä".
Minä: Hyvä! Seuraava kysymys on, että oletko sinä täysin varma siitä, että "sinun pitää kontrolloida kehoasi"? Vastaa jälleen "kyllä" tai "en", ja jos epäröit yhtään niin vastaa mieluummin "en" kuin "kyllä", sillä voidaksesi vastata "kyllä", sinun pitäisi olla "täysin varma", vai kuinka?
Oppilas: Ymmärrän... Minä vastaan siis, että "Ei, en ole täysin varma...".
Minä: Ok. Seuraava kysymys pyrkii tutkimaan sitä, miten tuo ajatus "Minun pitää kontrolloida kehoani." vaikuttaa sinun keho-mieleesi. Kysymys kuuluu näin: Mitä tapahtuu tai miten sinä reagoit, kun uskot, että sinun "pitää kontrolloida kehoasi"? Voitko kuvailla, mitä koet tai tunnet kehossasi? Entä mielessäsi?
Oppilas: Kaikki menee ihan jumiin!!! Tuntuu siltä, että en pysty tekemään mitään kunnolla... Seisominen tuntuu vaikealta... (Huomautus: Oppilaan kehollinen olemus on jännittynyt ja ilmaisee voimakasta stressiä, kun hän kuvaa tuon uskomuksen vaikutuksia itseensä.)
Minä: Ok, kiitos tästä avoimesta, suorasta ja rehellisestä vastauksesta. Nyt, minä kutsun sinut kuvittelemaan, että tuo uskomus, että sinun "pitäisi kontrolloida kehoasi" häviää sinun mielestäsi. Oletko ymmärtänyt, mitä kutsun sinun tekemään?
Oppilas: Kyllä.
Minä: Hyvä. Nyt, pysähdy ja tutki, mitä tapahtuu tai miten koet itsesi, jos tuo uskomus häviää ja on täysin poissa mielestäsi, eikä siten vaivaa sinua enää?

Oppilas seuraa ohjettani, huokaisee syvään ja sitten, näen, kuinka jotain "syttyy" hänen silmissään ja hän huudahtaa minulle innostuneena, että "Minä olisin vapaa! Kaikki sujuisi paljon paremmin!".

Tiedätkö mitä? Juuri niin siinä kävi! Toisin sanoen, tämän oivalluksen jälkeen tämä oppilas oppi päästämään irti tuosta kehon lihaksiston ja nivelistön jäykistävästä tavasta kontrolloida omaa kehoaan, jos havaitsin hänen tehneen niin jatkossa Alexander-tunneilla ja toin hänet tietoiseksi siitä. Sillä juuri se on minun tehtäväni Alexander-tekniikan opettajana: tuoda oppilaani tietoiseksi siitä, miten ja milloin hän alkaa jännittämään keho-mielensä tasolla ja kutsua hänet päästämään irti tuosta ponnistelusta ja palaamaan takaisin luonnolliseen tilaamme, joka sallii meidän olla, ajatella, liikkua ja tehdä asioita vapaasti. 

Kyllä vain, Alexander-tekniikassa ei ole kyse mistään "hyvästä ryhdistä", kuten useimmat ihmiset, jotka tulevat Alexander-tekniikan yksityistunneille ja viikonloppukursseille virheellisesti uskovat, josta myös tämän pianistin tapa kontrolloida kehoaan ja seisoma-asentoaan ilmeisesti kumpusi? Mitä siis tapahtuu, jos sinä luovut kontrollista? Oletko valmis katsomaan tätä asiaa kanssani Alexander-tekniikan yksityistunneilla tai viikonloppukursseilla ja tunnistamaan vapauden?
 
Terveisin,
Turo

PS. Annahan tutuillesi vinkkiä, että vedän Alexander-tekniikkaa arkeen! -kurssin 2.-3.3.2019 Vakka-Suomen Kansalaisopistossa, Uudessakaupungissa ja 16.-17.3.2019 Sastamalan Opistossa, Sastamalassa, kiitos!

Työskentelin muutama vuosi sitten erään Alexander-tekniikan yksityistunneille tulleen pianistin kanssa, mutta en havainnut hänessä tapahtuvan juuri minkäänlaista psyko-somaattista vapautumista, vaikka olimme tavanneet jo 8-10 kertaa. Olin ihmeissäni tästä tilanteesta, sillä havaitsen monissa oppilaissani tapahtuvan, jopa suuria psyko-somaattista muutoksia vain 1-5 tapaamisen jälkeen. Puhumattakaan niistä muutoksista, jotka joko havaitsen itse tai joista kuulen oppilaan antaman palautteen kautta 10-20 tapaamisen jälkeen.
 
Yksi parhaiten mieleeni jäänyt asiakaspalaute oli erään huippumaratoonarin antama palaute "Kahden viikon jälkeen minulta hävisi lonkkakipu, kuukauden jälkeen selkäkipu, mutta kyllä tämä on tehnyt kaikkein parasta minun päänupilleni.", jonka hän antoi jo kuukauden jälkeen, noin 8-10 tapaamisen jälkeen.  
 
Toisin sanoen, nämä kaksi oppilasta olivat käyneet yhtä monella Alexander-tekniikan yksityistunnilla, tosin sillä erotuksella, että pianisti kävi ohjauksessa kerran viikossa ja maratoonari kävi ohjauksessa 2-3 kertaa viikossa, mutta näin pianistin silti jatkaneen niskan ja muun kehon jännittämistä ihan samalla tavalla, kuten olin nähnyt hänen tekevän, kun hän oli tullut tapaamaan minua ensimmäistä kertaa...
 
Koska en uskonut antaneeni millään tavalla huonompaa ohjausta pianistille kuin maratoonarille, jonka kanssa työskentelin noihin samoihin aikoihin, päätin kysyä häneltä, että "Kuinka usein sinä ajattelet niskasi vapautumista Alexander-tuntien välillä kotona?". Kuultuaan tämän kysymyksen hän tuhahti turhautuneella äänellä ja sanoi, että "No, kyllähän minä sitä ajattelisin, mutta kun niskani on niin jumissa, että en voi!".
 
Kyllä vain, syyksi tämän oppilaan tilanteeseen niskan ja kehon jännitystilojen jatkumisen suhteen paljastui se, että hän ei ollut seurannut niitä yksinkertaisia ohjeita, jotka olin antanut hänelle Alexander-tekniikan yksityistunneilla, vaan oli tehnyt jotain ihan päinvastaista eli ajattelut niskan jäykkyyttä! Hän ei siis ollut ajatellut 8-10 viikon ajan Alexander-tuntien välillä kotonaan ajatusta "Niska vapautuu..." vaan, että "Niskani on ihan jumissa!!!". Tämän seurauksena hän oli tullut ylläpitäneeksi oman ajattelunsa kautta niskan jännitystilaa, joka oli syy siihen, että hänen koko kehonsa oli enemmän tai vähemmän jumissa.
 
Tajuttuani, mitä tämä oppilaani oli ajatellut ja nähtyäni tämän psyko-somaattisen syy-seuraus suhteen, sen, miksi en ollut nähnyt tämän oppilaani vapautuneen Alexander-tunneilla käymisen myötä, annoin hänelle ohjeen, että 1) tunnistaessaan jännitystä niskassaan, hänen tulisi päästää irti niskakipunsa sisäisestä vastustamisesta ja, sitä kautta, unohtaa se hetkeksi ja 2) siirtää oma huomionsa ja aloittaa ajattelemaan, että "Niska vapautuu, selkäranka pitenee ja selkä levenee". Siis sen sijasta, että hän ajattelisi, että "Onpa niskani taas jumissa..." ja jäisi siten jumiin tuon kehoa tuomitsevan ajatuksen ajatteluun ja niskakivun vastustamiseen, mikä oli syy siihen, miksi hän ei ollut vapautunut niskakivusta Alexander-tunneilla käymisestä huolimatta.
 
Toisin sanoen, jos kukaan meistä haluaa kokea jotain "uutta", meidän tulee ajatella ja toimia "uudella tavalla" kuin miten olemme ajatelleet ja toimineet aiemmin. Sillä, aivan kuten Albert Einstein sanoi, olisi "mielenvikaista" vain "tehdä asioita uudestaan ja uudestaan samalla tavalla ja odottaa joka kerta uusia tuloksia", jota myös "yrittämiseksi", "ponnisteluksi", "jääräpäisyydeksi" ja "sisuksi" kutsutaan. Tämän takia, pysähdy, tunnista mitä ajattelet ja mitä siitä on seurannut elämässäsi, sillä vain se voi motivoida sinua ajattelemaan toisin ja mahdollistaa sen muutoksen, jota olet toivonut kokevasi elämässäsi!
 
Terveisin,
Turo
 
PS. Jos jäit miettimään, saiko tämä oppilaani tämän jälkeen apua Alexander-tunneilla käymisestä, voin kertoa, että aion kirjoittaa hänen tapauksestaan vielä yhden kirjoituksen lisää, koska me läpikävimme hänen kanssaan vielä yhden "mentaalisen mutkan oikaisun" ennen kuin hän koki sen suuren oivalluksen, liittyen kehon kontrolloinnin tarpeettomuuteen, jonka jälkeen hänen keho-mielensä vapautui voimaan paremmin.