Olen kirjoittanut tätä blogiani kahden ja puolen vuoden ja viitannut usein "luonnollisuuteen", sekä puhunut suuntautumisesta kohti "luonnollista tilaa". Tajusin kuitenkin hiljan, että olen ottanut itsestäänselvyytenä sen, että te lukijani olette ymmärtäneet, mitä olen noilla termeillä tarkoittanut. Tästä syystä päätin kirjoittaa aiheesta ja antaa sinun sen jälkeen arvioida itseksesi niiden toimintatapojen, sekä lajien, tekniikoiden ja menetelmien luonnollisuutta, joiden avulla olet pyrkinyt tukemaan keho-mielesi terveyttä ja tasapainoa. On siis aika tutkia luonnollisuutta ja nähdä, että sen koodi on lopulta hyvin yksinkertainen, sillä kuinka mikään monimutkainen voisi koskaan kuvata luonnollista?

Sanana luonnollisuus ja luonnonmukaisuus viittaa "ei-keinotekoiseen". Luonnollinen tila on siten eräänlainen "alkutila", jossa me olemme ennen kuin me "teemme" jotain "keinotekoista", joka vie meidät ulos tuosta luonnollisesta tilastamme. Näin ollen, luonnollista tilaa ei voi siten saavuttaa tai ylläpitää minkäänlaisen mentaalisen tai fyysisen ponnistelun kautta, vaan se tulee esille spontaanisti, ilman mitään ponnistelua, siis ei-tekemisen eli tekemättä jättämisen kautta. Me Alexander-tekniikan opettajat kutsumme tätä tietoista ei-tekoa inhibitioksi, joka on samalla keskeisin asia opetuksessamme.

Tosin sanoen, luonnollisuus ja luonnollisen tilamme löytyminen ei voi olla minkäänlaisen mentaalisen tai fyysisen manipuloinnin tulosta. Se ei ole kontrolloitavissa oleva teko, työ tai tehtävä, jonka voisi hoitaa kuntoon samalla tavalla kuin me voimme vaikkapa tiskata likaiset tiskit tai siivota kotimme puhtaaksi. Koska luonnollisuus ei ole tehtävä asia, se ei ole sidoksissa tuon tehtävän eri vaiheisiin eli ajassa tapahtuvaan liikkeeseen pisteestä A pisteeseen Ö. Tämän takia voimme sanoa, että luonnollisuus on myös avoimuuden eli rajattomuuden, sekä ajattomuuden löytämistä ja sitä kautta se on aina tarjolla tässä ja nyt. Luonnollinen tila voi kuitenkin löytyä vain pysähtymällä ja sen näkemällä, mutta tämä pysähtyminen johon viittaan ei suinkaan tarkoita sitä, että luonnollisen tilan löytyminen vaatisi patsaan tavoin paikallaan jököttämistä. Ei, se voi tulla löydetyksi vaikkapa jyrkän mäen päälle juostessa, sydämen luonnollisen villisti hakatessa.

Kuten olet saattanut jo tajuta, jotakuinkin kaikki meille tarjottavat esim. stressinhallinnassa ja niska- ja selkäkipujen hoidossa käytetyt mentaaliset tai fyysiset harjoitukset, menetelmät ja tekniikat perustuvat jonkinlaiseen manipulointiin, itsekuriin ja kontrollointiin, vaikkapa sen kivun kokemisen suhteen, mikä ilmenee juuri tällä hetkellä. Näiden menetelmien perusta on "tukahduttamisessa" eli negatiivisessa asenteessa. Toisin sanoen siinä, että me emme kokisi jotain, jonka me kuitenkin koemme juuri nyt!

Näin ollen ne eivät ole ns. luonnollisia tekniikoita ja eivät voi siten oikeasti auttaa meitä löytämään sitä luonnollista tilaa, joka sallii kaiken ja johon oikea terveys, tasapaino ja hyvinvointi perustuu. Tämän takia suosittelen tutustumaan sinun luonnollisuuttasi tukevaan Alexander-tekniikkaan, joka auttaa sinua 1) tulemaan tietoiseksi ja sen jälkeen 2) luopumaan tietoisen ei-tekemisen kautta niistä mentaalis-fyysisistä teoista, jotka ovat vieneet sinut pois luonnollisesta tilastasi, joka on lähempänä, sekä nopeammin ja helpommin löydettävissä kuin uskotkaan... 

Terveisin, Turo

Rakastan luontoa ja sen takia katselen päivittäin metsää kotini ympärillä Mäntymäessä. Metsä inspiroi minua jopa etäältä, kotini ikkunan takaa, mutta minulla on tarve hakeutua metsän siimekseen myös kävely- tai juoksulenkille. Aika ajoin vietän metsässä myös pidempiä aikoja, sillä tein hiljan reilut kolme viikkoa kestäneen pyöräretken Pohjois-Suomessa ja Norjassa. En kokenut sen parasta antia olevan 1600 kilometrin polkemisen myötä kohonnut ruumiinkunto, vaan päivittäin 12-16 tuntia metsissä ja tuntureilla, sekä jokien, järvien ja Jäämeren rannalla viettämäni aika. 

Mikä metsässä ja luonnossa minua kiehtoo? Miksi hakeudun sinne uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä saatan kastella vaatteeni rankkasateessa polkiessani läpimäräksi ja väristä sen seurauksena tuntikausia kylmästä kuin haavan lehti tuulessa? Tai vietän unettoman yön myrskyssä, kun norjalaisen tunturin rinteeseen laittamani telttani ultraohuet nylonkankaat pitävät sellaista meteliä, että on mahdotonta nukkua silmäystäkään edes korvatulpat korvissa? Mikä saa minut polkemaan jyrkkien mäkien yli kulkevaa tietä kävelyvauhdilla, kun voisin pyrkiä tehokkuuteen ja todeta, että autolla pääsisi eteenpäin paljon helpommin kuin polkupyörällä? Mikä vie minut takaisin metsään näiden koettelemusten jälkeen, vaikka moni muu ihminen jäisi ne koettuaan mieluummin oman kodin tarjoamaan suojaan ja lämpimään?

Uskon, että vastaus löytyy siitä tasapainosta ja täydellisyydestä, jonka metsässä joka kerta löydän kun pysähdyn ja katson metsää, joka on, kasvaa ja kukoistaa, vaikka kasvuolosuhteet eivät aina ole optimaaliset kaikille puille tai kasveille. Puut ja kasvit eivät valita, ne ovat ja keskittyvät olennaiseen eli antamaan oman fyysisen olemuksensa kautta ilmaisun sille elämänenergialle, joka erottaa ne vierelleen kuolleista lajitovereistaan. Toisin sanoen, ne eivät luo minkäänlaisia "uhritarinoita" siitä, kuinka joku toinen puu tai kasvi tuli eteen ja esti siten kasvun ja eteenpäin etenemisen. Ei, ne kohtaavat tilanteen kuin tilanteen ilman menneisyydestä mukana kannettuja tarinoita ja juuri siksi ah-niin-tarkoituksenmukaisesti ja mahdollisimman vähän energiaa käyttäen kuin mahdollista!

Metsässä oleminen muistuttaa minua siitä täysin rajattomasta tilasta sisälläni, joka On ja antaa, ilman mitään henkilökohtaisia ehtoja, tilan kaikelle sille ilmetä, mikä ilmenee. Myös kaikille niille ajatuksille, tunteille, mielikuville, muistoille ja suunnitelmille, joita rajallinen ihmismieleni joskus tuntuu olevan "liian täynnä". Puiden ja kasvien katveeseen pysähtyessä tuokin uskomus osoittautuu lopulta olevan vain ajatus, joka ei ole totta ja joka kulkee mieleni läpi kuin taivaan poikki kulkevan pilvi, joka ilmestyy esille ei-mistään ja katoaa ennemmin tai myöhemmin ei-mihinkään. Jääkö näistä pilvistä tai pilvirykelmistä mitään jälkeä mielen taivaalle? Ei jää, jos annamme ajatusten tulla ja mennä vapaasti, emmekä "tartu" niihin uskomalla niiden sisältöä ja ylläpitämällä tuota uskoamme mentaalisen ponnistelun kautta, sillä sitähän "uskominen" pohjimmiltaan on...

Kyllä, metsässä esille kumpuavassa luonnollisessa älykkyydessä kaikki mielessäni kuviteltu ja "todeksi" uskottu osoittautuu vain kyseenalaistamatta jääneeksi ajatukseksi ja siten jäljelle jää vain se, mikä On ennen kuin mieleni on ehtinyt luomaan mitään tulkintaa, käsitystä tai uskomusta todellisuudesta. Tuolla hetkellä minä vain Olen, eikä minun tarvitse silloin tehdä mitään ollakseni "jonkinlainen" eli "joku muu" tai "jotain muuta" kuin luonnollisesti Olen, juuri tässä ja nyt!

Miten on sinun laitasi, koetko sinä, että joku muu asia tässä maailmassa voisi olla kiehtovampaa ja nautittavampaa kuin kokea tämä Olemisen ihme? Jos et tiedä vastausta, suosittelen sinulle, että menet metsään etsimään sitä ja jos sieltä takaisin tullessa vielä koet jonkun keho-mieleesi liittyvän asian vaivaavan niin ota yhteyttä ja kysy, miten voin auttaa sinua Alexander-tekniikan avulla.

Terveisin, Turo

Olen huomannut Alexander-tunnilla, kuinka moni ihminen häpeää, ellei suorastaan pelkää sitä, että hänen tietämättömyytensä tulee jollain tavalla esille. Tuntuu siltä, että monet ihmiset mieltävät sen tyhmyydeksi, eli "ei-älykkyydeksi", vaikka kyse on vain "ei-tietämisestä". Ehkä tämän takia ihminen myös kokee kivun henkilökohtaisena epäonnistumisena ja häpeällisenä? Tämä voi johtaa siihen, että ihminen pyrkii olemaan mahdollisimman vakuuttava minun edessäni, kuin osoittaakseen että hän tietää, mistä kipujen takana on kysymys. Siitäkin huolimatta, että hänen tämänhetkinen tietonsa on johtanut hänet tilanteeseen, jossa hän on hakeutunut minun luokseni ja kokee tarvitsevansa minun apuani...


Tämä toisen ihmisen "tietämisen" kohtaaminen asettaa minut luonnollisesti sangen haastavaan tilanteeseen, varsinkin jos oma näkemykseni kipuoireiden syistä eriää voimakkaasti tuon Alexander-tunnille tulleen ihmisen näkemyksistä. Minä nimittäin koen, että tehtäväni on antaa avoin ja rehellinen näkemykseni tilanteesta jokaiselle luokseni tulleelle ihmiselle. Eikö hän ole pohjimmiltaan tullut luokseni juuri sen takia, vaikka hän pinnallisemmalla tasolla 1) haluaa "vain" eroon kivustaan mahdollisimman nopeasti ja 2) ei halua tulla tietoiseksi siitä, että hän ei ehkä tiedä, mistä hänen oireensa oikeasti johtuu?   

Kyllä, minun tehtäväni on kutsua tämä ihminen avoimeen, rehelliseen ja nykyhetkestä käsin tapahtuvaan dialogiin kanssani, joka pohjautuu molemminpuoliseen ei-tietämiseen. Sillä kuinka minkään oireen/ongelman tutkiminen voisi olla mahdollista, jos me kuvittelemme, että me tiedämme/tunnemme sen jo? Eikö kipu ilmennä itseään aina tässä hetkessä, eli miksi siis käyttäsimme menneisyydessä koettua kipua referenssipisteenä tälle kivulle, jonka koemme juuri nyt? Toisin sanoen, meidän on paras lähestyä kipua ja omaa kehoamme vain tästä hetkestä käsin. Tämä tietoisen läsnäolon harjoittaminen tuo meidät vähitellen siihen keho-mielen toiminnan syvemmän ymmärtämisen tilaan, jossa kivun kokemista ei tarvitse enää yrittää väistää, eikä sitä tarvitse enää päästä eroon. Ehkä jopa siksi, että tuo oire on tullut hävinneeksi jossain vaiheessa kun olemme antaneet sille luvan ilmetä, sekä luvan olla ilmenemättä?

Tämänkaltainen asennemuutos kivun kokemisen suhteen vaatii meiltä luonnollisesti sitä, että me havaitsemme, kuinka valtavasti lihasjännitystä tietämisen kaltainen mentaalisen position ottaminen aiheuttaa ja kuinka se jäykistää kehomme nivelet ja estää meitä liikkumasta luonnollisella, tasapainoisella tavalla. Tämä saa meidät motivoitumaan siihen, mitä syvempi muutos meiltä vaatii: nöyryyttä, pitkäjänteisyyttä ja - ennenkaikkea - luottamusta siihen, että muutos on mahdollista. Häpeä, pelko ja tietäminen eivät sitävastoin ole tarpeen muutosprosessissa, koska ne eivät tunnetusti motivoi ketään, vaan pikemminkin lannistavat meidät ja estävät siten muutoksen. 

Oletko sinä siis valmis myöntämään sen, että sinä et tiedä täysin varmasti, mikä aiheuttaa kivun, jota koet? Voitko olla valmis kohtaamaan sen avoimesti kuin pieni lapsi, joka ei ole lyönyt tuon neuro-fysiologisen kokemuksen päälle leimaa nimeltä kipu? Voisitko sinä kohdata sen niin avoimesti, että luovut jopa siitä ajatuksesta, että kipu olisi "ongelma"? Sillä eikö olekin totta, että ilman tuota henkilökohtaista ongelmaa on paljon mukavampi olla, vaikka saattaisit edelleen kokea kipua tällä hetkellä? Löydettyäsi tuon ei-henkilökohtaisen tavan kokea se, mitä koet kullakin hetkellä, kuinka sinä voisit enää koskaan kärsiä, vaikka kokisit kivun kehossasi? 

Terveisin, Turo

Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat kansantauti tässä maassa, jonka kansa tunnetaan sotahistoriansa takia "sisukkaana" ja "perääntamattomana". Mutta voisiko olla, että tuohon "ponnisteluun", "paikoillaan pysymiseen" ja "jäykkyyteen" viittaavien luonteenlaatujen takia me kaikki lienemme tunnistaneet jossain vaiheessa elämäämme tuki- ja liikuntaelimiin liittyvän kivun kehossamme? Ehkä sisuukkuus ja peräänantamattomuus eivät olekaan "hyveitä", vaan epätarkoituksenmukaisia toimintamalleja, jotka aiheuttavat meille turhaa kipua?

Oletko muuten koskaan tullut miettineeksi, miten me yleisesti ottaen suhtaudumme kipuun? Näyttää siltä, että kipu "ei voisi vähemmän kiinnostaa" meitä, siksi me haluamme siitä eroon mahdollisimman nopeasti. Tämä johtaa siihen, että emme voi oppia ymmärtämään kivun alkuperää, joka pyritään peittämään samantien särkylääkkeillä. Kivunhallinnan "kakkosratkaisuksi" on tarjottu jo vuosien ajan "kehonhallintaa".

Samana päivänä kun Aamuset julkaisi artikkelin kehonhallinnan ajatusta kyseenalaistavasta Alexander-tekniikasta, Turkulainen julkaisi puolestaan artikkelin, jossa kerrottiin eräästä Suomessa kehitetystä keppijumppaan ja keskivartaloharjoitteisiin perustuvasta jumppamenetelmästä, joka "tähtää parempaan kehonhallintaan". Tätä lajia testanneelle toimittajalle annettiin kehoitus, "Rinta rottingille ja leuka taakse. Keskivartalo tiukkana." Tämä ohje herätti minussa kauhistusta, sillä miten moisessa "paketissa" on muka mahdollista antaa rintakehän ja selän lihasten olla vapaat ja sallia siten hengityksen tapahtua luonnollisesti?   

Tämä kehonhallintaan liittyvien menetelmien laaja tarjonta kertoo meille siitä, kuinka tehokkaasti meidät on aivopesty ajattelemaan, että meidän pitäisi "hallita" kehoamme ja kipua, sekä "tehdä enemmän". Haluan siksi korostaa, että Alexander-tekniikassa ei ole siis kyse "kehonhallinnasta", vaan siitä, että me opimme ymmärtämään kehoamme ja sallimme sen hallita itse itseään!

Meidän ei siis tarvitse "hallita" kehoamme, eikä toisaalta "pitää kehoa pystyssä", kuten useimmat Alexander-tunneille tulevat ihmiset luulevat. Tämän kehonhallintaan ajatukseen liittyvän aivopesun takia minä tapaan työni kautta sangen jäykän oloisia ihmisiä, mutta tuo jäykkyys sulaa usein jopa minuuteissa, kun me kyseenalaistamme tuon uskomuksen kehonhallinnan tarpeellisuudesta. 

Alexander-tekniikan oppimisessa on pitkälti kysymys luottamuksen löytämisestä oman kehomme älykkyyttä kohtaan, jonka menetimme kokiessamme kipua kehossamme. Me siis uskoimme, että keho ei ole "älykäs", jos se ilmentää kipua. Kyse oli vain viattomasta väärinkäsityksestä, eli me emme tajunneet, että kipu ei noussut esille sen takia, että keho olisi "pettänyt" meidät tai tehnyt jotain "väärin", vaan siitä, että me pakotimme kehomme johonkin, mihin sitä ei ollut tarkoitettu. Kehomme on siis "viaton", vaikka se ilmentäisi kipua. Samalla tavalla mekin olemme viattomia, varsinkin kun olemme lakanneet syyttämästä kehoamme siitä kivusta, jota mahdollisesti koemme!

Tähän kehomme syyllistämiseen liittyy se, kuinka me yrittämme laittaa sitä johonkin tietynlaiseen "muottiin", mitä kaikki "kehonhallintaan tähtäävät" jumppamenetelmät tekevät. Niiden negatiivinen viesti on: Sinun kehosi ei ole hyvä sellaisena kuin se on! Tämä ajaa meitä ponnistelemaan voimakkaammin ja aiheuttaa usein lisää kipua, eikä vähiten mentaalisella tasolla...

Toisaalta, entisenä jooga- ja pilatesohjaajana, eli "ex-kehonhallinan opettajana" en ole lainkaan hämmästynyt siitä, että Alexander-tekniikan yksityistunneilleni on hakeutunut monia ihmisiä, jotka ovat kertoneet, kuinka heidän pyrkimyksensä päästä eroon selkä- ja niskakivuista kyseisten lajien kautta johti entistä kovempiin kipuihin. Voin kertoa, että he kokivat, että vasta Alexander-tekniikka auttoi heitä kipujen lievityksessä tai jopa niiden täydellisessä häviämisessä. Oletko sinä seuraava Alexander-tekniikan löytänyt ihminen, joka voi allekirjoittaa nämä tekniikkaa ylistävät sanani? 

Terveisin, Turo

Eräs tärkeimmistä asioita, jonka sinä tulet oppimaan ensimmäisillä Alexander-tunneillasi on se, että sinä et voi luottaa kehollisiin aistimuksiin liittyviin tulkintoihisi, eli siihen missä asennossa kuvittelet itsesi seisovan, kävelevän, kumartuvan, istuvan ja liikkuvan. Tuen tämän havainnon tapahtumista siten, että tavatessani uuden oppilaan ehdotan hänelle videoanalyysin tekemistä. Tutkimme tätä kautta, kuinka luonnollisesti hän antaa kehonsa painon siirtyä, eli mitä hän tekee lihastasolla ja miten hän antaa niveliensä toimia. Tämä määrittelee liikkumisen laadun, joka heijastuu siihen, onko liikkuminen kivutonta, vai kokeeko ihminen kipua tietyissä liikkeissä tai mahdollisesti koko ajan.

Tämä "kehollisten tuntemusten tulkinnan vääristymiseen" liittyvä ilmiö (engl. faulty sensory appreciation) tulee monelle ihmiselle täytenä yllätyksenä, mutta samalla se auttaa heitä ymmärtämään, minkä takia he mahdollisesti kokevat kipua liikkuessa. Kivulle löytyy näin "syy" ja siten matka kohti kivuttomuutta voi alkaa. Tämän matkan tukemisessa Alexander-tekniikka on osoittautunut olevan täysin vertaansa vailla oleva menetelmä, kuten englantilainen tutkimus osoitti.

Mutta mihin tämä kehollisten tuntemusten tulkinnan vääristymiseen liittyvä ilmiö perustuu? Voimme ehkä lähteä tutkimaan asiaa sitä kautta, että laitat sormesi ristiin. Katso tämän jälkeen, kuinka päin laitoit sormesi ristiin? Toisin sanoen, kumman puolen sormet "dominoivat", eli ovat päällimmäisenä? Irrota tämän jälkeen sormet toisistaan ja laita sormet toisin päin ristiin. Varmistu siitä, että et vaihda pelkästään peukaloiden marssijärjestystä, vaan vaihdat kaikkien sormien paikan päinvastaiseksi...

Tämä saattaa olla yllättävän haastava tehtävä ja vaatii sinulta siksi 1) pysähtymistä, 2) kehollisten havaintojen tekemistä ja 3) kehon liikkeiden uudelleen koordinointia. Miksi? Siksi, koska sinulla on todennäköisesti ollut tapana laittaa sormet samalla tavalla koko elämäsi ajan, eli olet toimimassa omaa vanhaa tapaasi vastaan. Tämä saattaa aiheuttaa hämmennyksen, ehkä jopa ärtymyksen tunteen, joka on minulle vain merkki siitä, että sinä olet oppimassa jotain uutta. Tämä kaikki saattaa tuntua sinusta vähäpätöiseltä asialta, koska olet "vain" oppinut ristimään sormesi uudella tavalla?

Ei, tässä ei ole kyse sormien ristimisestä, vaan siitä, miltä sinusta tuntuu, kun pidät sormesi ristittynä tällä tavalla? Tuntuuko sormien ristiin laittaminen ja niiden pitäminen ristissä tällä tavalla sinusta "oudolta", ehkä jopa "väärältä" tai "epänormaalilta"? Mistä tämä kertoo meille? Siitä, että sinulla on ollut ei-tietoinen toimintatapa, josta olet nyt tullut tietoiseksi? Toisin sanoen, huomaatko, kuinka olet ollut tämän asian suhteen ns. autopilotilla, eli et ole lainkaan ajatellut, miten toimit 1) ennen kun toimit ja 2) toiminnan aikana?

Olemme tulleet tätä kautta Alexander-tekniikan ytimeen, sillä sen tarkoitus on tuoda sinut tietoiseksi siitä, mitä sinä ajattelet tai et ajattele, kun olet, liikut tai teet jonkin muun "kehollisen teon". Sitähän kaikki tekomme pohjimmiltaan ovat, sillä kuinka sinä voit esimerkiksi tehdä matemaattista laskua ilman kehoasi? Huomaatko, että se on mahdotonta, eli että kaikki, mitä me ikinä teemme elämässä on laadultaan "kehollista"? Tämä tuli todistetuksi pari vuotta sitten, jolloin eräs hollantilainen tutkijaryhmä havaitsi, että pään asento suhteessa selkärankaan vaikuttaa siihen, kuinka hyvin pystymme ratkaisemaan matemaattisia tehtäviä! 

Mutta mennäänpä takaisin sormien ristimiseen, eli mitä arvelet, että sinun sormiesi, ranteidesi, kyynärpäidesi ja olkapäidesi lihaksille ja nivelille tapahtuisi, jos sinä ristisit sormesi satoja kertoja päivässä samalla tavalla? Voisiko olla mahdollista, että tulisit sitä kautta rasittaneeksi niitä epätasapainoisesti? Voisiko se luoda paineen, joka ilmentäisi itseään myöhemmin kipuna? Entä, mitä tapahtuu, jos koukistat polviasi satoja, ellei tuhansia kertoja päivässä tavalla, joka ei ole nivelen liikeradan kannalta luonnollinen? Tai mitä tapahtuu niskanivelillesi, jos käännät päätäsi ei-luonnollisella tavalla alaspäin kohti tietokoneen näyttöä kerta toisensa jälkeen?

Näetkö siis sen, kuinka sinun vanhat ei-tietoiset tapasi voivat johtaa kuin huomaatta siihen pisteeseen, jossa koet kipua? Jos näet, ja olet kiinnostunut tutkimaan, kuinka voit aloittaa matkan kohti kivutonta tilaa niin ota yhteyttä ja varaa minulta Alexander-tekniikan yksityistunti, kiitos!

Terveisin, Turo