Haloo hymy!

Kävelin pääsiäismaanantaina Aurakatua pitkin kun eteeni ilmestyi eräs ystäväni, jota en ollut nähnyt 3-4 kuukauteen. Emme soittele tai ole käyneet koskaan toistemme luona kylässä, mutta koen silti, että olemme läheisiä toisillemme. Kanssakäymisemme vähyys liittynee siihen, että en ole opetustyöni ulkopuolella kovin "sosiaalisesti aktiivinen ihminen". Lisäksi tämä Paasikivi-Opiston mediajournalismi-linjalla 2010-2011 tapaamani mies on parinkymmentä vuotta minua nuorempi ja hän on viihtynyt baareissa varsin paljon viimeiset pari vuotta. Minä taasen en ole käynyt baareissa sangen pitkään aikaan, sillä olen ollut viimeksi juovuksissa tasan 19 vuotta sitten.

Ystäväni kertoi minulle , että hän oli ajanut ohitseni kaverinsa kyytissä, nähnyt minut ja hyppäsi saman tien ulos autosta, koska halusi tulla juttelemaan kanssani. Eikä ihme, sillä hän oli laihduttanut lyhyessä ajassa kaksikymmentä kiloa ja oli nyt erittäin hoikassa kunnossa, mutta vielä enemmän minua ilahdutti se, että hän sanoi minulle löytäneensä hymynsä ja se totisesti näkyi hänen kasvoiltaan!

Eikä tässä kaikki, sillä ystäväni sanoi ajatelleensa minua juuri edellisenä päivänä! Hän sanoi tämän liittyneen siihen, että hän oli ajattellut sitä, kuinka minä tapasin napata hänet Paasikivi-Opistolla viettämämme kahdeksan kuukauden aikana äijämäiseen halaukseen ja sanoin hänelle, että "Hei, mitä sä oikein yrität olla noin viilee jätkä ja pidätellä nauruasi tuolla lailla! Anna sen tulla vapaasti ulos, sullahan poksahtaa kohta suoni päästä, ellet sä ala nauraan ääneen!"

En luonnollisestikaan pitänyt mitään laskua näistä ystävälleni antamista äijämäisistä halauksista, mutta en ihmettelisi yhtään, jos niitä olisi tapahtunut 10-15 kertaa niiden kahdeksan kuukauden ajan, kun me opiskelimme mediataitoja Paasikivi-Opistolla. Halaukseni tuottamasta hämmennyksestä huolimatta ystäväni ei suhtautunut hänen "reviirilleen" astumisen suhteen vihamielisesti, vaikka hän käski minun "painua kuuseen hänen kimpustaan" kun tämä halausepisodi toistui. No, minä en kuitenkaan noudattanut tuota käskyä, varsinkin, kun havaitsin hänen pitävän minun "isovelimäisestä" ja kannustavasta tavastani ottaa häneen kontaktia, koska hän tapasi heittää vienon hymyn naamalleen töniessään minua kauemmaksi...

Se, että tämä ystäväni tuli luokseni pääsiäisenä kertomaan minulle, kuinka hän oli saanut minulta inspiraation tutkia omaa tapaansa olla, ajatella ja ilmentää itseään omassa elämässään oli minusta erittäin koskettavaa. Minä en tiedä mitään mukavampaa kuin nähdä ihminen, joka hymyilee, sekä on iloinen ja kiitollinen siitä, miten oma elämä ilmenee juuri nyt. Mitään muuta meillä ei nimittäin ole, eikä tule, sillä "aika" ja siten "menneisyys", sekä "tulevaisuus" ovat vain ihmismielen luomia käsitteitä, jotka vaikuttavat olevan "olemassa", mutta vain ja ainoastaan, koska me ajattelemme niiden olevan olemassa!

Todellakin, meillä ei ole menneisyyttä tai tulevaisuutta, vaan tämä ikuinen nykyhetki, jossa kaikki on aina "hyvin" ja "oikein", sillä ketä me olemme väittämään, että asioiden kuuluisi ilmetä joilla muulla tavalla kuin ne kullakin hetkellä ilmenevät? Tiedätkö, että ilmiö nimeltä "stressi" tarkoittaa juuri tuota täysin turhaa mentaalista taistelua todellisuutta vastaan? Miksi siis lähteä tuohon taisteluun, jos me emme voi muuttaa todellisuutta toiseksi? Ehkä "tavan vuoksi", eli siksi, että me olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa meidät on opetettu tekemään niin?

Koen, että minun tärkein tehtäväni Alexander-tekniikan opettajana liittyy juuri tähän, eli siihen, kuinka me voimme hyväksyä oman elämäntilanteemme ilman, että me yrittäisimme muuttaa yhtään mitään, vaikka esimerkiksi omaa selkäämme särkisi! Miten muutos parempaan voisi tapahtua, jos me olemme sotajalalla sitä vastaan, mikä on totta tällä hetkellä? Kuinka me voisimme muuttaa mitään, eli oppia jotain uutta, jos me emme ole läsnä ja avoimia kokemaan maailma ja Elämä uusin silmin, kuten ystäväni oli oppinut tekemään? Uskon, että tällainen sisäinen muutos on mahdollista myös sinulle, mutta vain, jos sinä opit hymyilemään todellisuudelle!

Asia on siis juuri niin kuin Haloo Helsinki! -yhtyeen "Huuda!" -laulussa sanotaan: Huuda, huuda, ilosta! Huuda, huuda, vapaudesta! Ja huuda, huuda, onnesta! Ja sä voit poistuu hymyillen! Meidän kannattaa siis ilmaista oma ilomme, vapautemme, onnemme ja hymymme toisillemme, vaikka meillä olisi ollut kuinka "jäyhät" vanhemmat, jotka opettivat meitä olemaan "asiallisia" ja "vakavia", sekä menettämään siinä sivussa hymymme...

Haluatko sinä löytää oman kadonneen hymysi? Jos olet niin tervetuloa luokseni oppimaan, kuinka sinä voit löytää sen, sillä Alexander-tekniikan oppiminen minun seurassani on sangen varma tapa, kuinka löytää jopa pidempäänkin kadoksissa ollut hymy. Lopuksi, kaikille blogiani lukeville naisille, sekä miehille tiedoksi, että hymyn löytäminen on mahdollista ilman edellä kuvattuja halailuja, vaikka usein käy niin, että jopa miesasiakkaat haluavat halata minua lähteissään!   :-)

Terveisin, Turo

Minun on pakko myöntää, että minun oma hymyni oli hukassa Helsingissä asumieni vuosien (1994-2003) aikana, mutta, toisaalta, silloin elämääni ei ilostuttanut Haloo Helsinki! -yhtyeen kaltaiset raikkaat rockbändit. Tuolloin oli nimittäin muotia kuunnella Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeen kaltaisia yhtyeitä, joiden laulut riistävät ihmisiltä heidän halunsa elää...