Lupa olla

Luokseni tuli eilen oppilas, joka ei ollut käynyt hetkeen aikaan Alexander-tunneilla. Hän istui eteisen jakkaralle ottaakseen kengät pois ja kysyin häneltä, "Mitä sinulle kuuluu?" Hän katsoi minua silmiin, huokaisi ja sanoi, että "Olen ihan poikki." En kysynyt häneltä, miksi hän koki olevansa "poikki", koska tiedän hänen olevan ihminen, joka ei halua välttämättä puhua omaa mieltään painavista asioista.  

Pyysin häntä siirtymään pöydälle puoliselinmakuulle, josta yleensä aloitamme Alexander-tunnit oppilaideni kanssa. Kysyin häneltä näkikö hän pöydän yläpuolelle kattoon kiinnittämäni "huoneentaulun" ja siinä näkyvät kysymykset. Hän sanoi näkevänsä ne. Puhuin hänelle hetken näistä huoneentaulussa olevista kysymyksistä. Erityisesti kysymyksestä, joka viittasi siihen, kuinka meillä ihmisillä on taipumus haluta "jotain muuta" kuin, mitä me koemme. 

Näin tehdessämme me näytämme uskovan, että se kokemus, mitä me haluamme olisi olemassa, vaikka se ei ilmene oman kokemuksemme tasolla tässä hetkessä. Toisin sanoen, sitä mitä me haluamme ei ole olemassa, vaikka me haluamme ajatella, kuvitella, toivoa ja uskoa niin. Voisi sanoa, että me me olemme tässä kognitiiviseen dissonanssiin perustuvassa uskossamme yhtä harhaisia kuin perussuomalaiset ja kokoomuslaiset, jotka näyttävät uskovat, että puolueen heikot kannatusluvut tarkoittavat sitä, että "Todellisuus on rikki" kun he käyttävät vaaleissa vuoronperään slogania "Politiikka on rikki."

Kutsuin oppilaani havaitsemaan myös sen, että meidän ei tarvitse haluta sitä, mikä on, koska se ilmenee jo täydellisesti tässä todellisuudessa. Toki, me voimme yrittää haluta sitä, mutta se ei ole tarpeen ja, toisaalta, se estää meitä kokemasta todellisuutta avoimesti, kaikessa rauhassa ja täysin luonnollisesti sellaisena kuin se on. Kyllä, meidän ei tarvitse siis "hyväksyä" tai "rakastaa" tällä hetkellä ilmenevää todellisuutta, riittää että me emme vastusta sitä sellaisena kuin se ilmenee. 

Sanottuani tämän oppilaalleni, emme puhuneet mitään pitkään aikaan. Istuin pöydän päässä hänen takanaan koskettaen samalla käsilläsi osin hänen päätään ja niskaansa. En tehnyt mitään, istuin vain hiljaa pöydällä puoliselinmakuulla makaavan oppilaani kanssa. Jossain vaiheessa tunsin, kuinka käsieni ja kehoni läpi kulki voimakas tunneaalto. Tunnistin tämän tunteen "suruksi" ja tunsin kuinka silmäni täyttyivät kyynelistä, kurkkuani puristi hieman ja rintakehäni tuntui pakahduttavan tiukalta. Tajusin, että olin ilmeisesti tunnistamassa käsieni kautta sen tunteen, minkä takia oppilaani oli sanonut olevansa "poikki". En tehnyt edelleenkään mitään, säilytin kosketuksen oppilaaseeni ja "annoin luvan" tälle tunnekokemukselle kulkea kehoni lävitse, jonka se teki muutamassa minuutissa.

Jatkoin hiljaa istumista. Havaitsin hetken päästä pientä liikettä oppilaan vatsan alueella. Tunsin hänen korvanlehtiensä liikahtavan sormiani vasten ja näin kuinka hänen silmäkulmansa kohosivat hieman ja poskipäänsä nousivat esille hänen suunsa kääntyessä hymyyn. Samalla kuulin pienen hihityksen äänen, joka kasvoi nopeasti nauruksi ja suorastaan "hepulin" asteelle. Yhdyin tähän oppilaani vapautuneeseen nauruun, jonka keskellä kuulin hänen sanovan, "Ihan uskomatonta!"

Tämän naurukohtauksen laannuttua oppilaani sanoi minulle, että on ollut viime aikoina "murheellinen", joka ei ole hänen "normaali tapansa olla" ja kuinka "raskaalta" se on hänestä tuntunut. Totesin tähän humoristinen pilke silmäkulmassa, että "Joo, se on hemmetin rankkaa hommaa esittää jotain muuta kuin on!" Tämä kommenttini kirvoitti oppilaastani lisää naurua. Oppilaani päätyi Alexander-tunnin lopussa takaisin eteiseeni, tällä kertaa täynnä iloa, voimaa ja kiitollisuutta, jota myös minä koin ja jonka merkiksi halasin häntä ennen kuin hän lähti luotani.

Mitä siis tapahtui tämän tapaamisen aikana? Mitä muuttui, jos mitään ylipäätään muuttui? Minun nähdäkseni ei mitään, paitsi se, että oppilaani ilmeisesti ymmärsi, mistä puhuin hänelle, tunsi kosketukseni kautta minun hyväksyvän läsnäoloni ja sen seurauksena hän antoi itselleen luvan olla ja kokea tunteensa ilman vastustusta ja löysi niiden takaa luonnollisen tilansa eli vapauden. 

Kyllä, juuri tästä aina läsnäolevan vapauden tunnistamisesta ja sen kautta koettavasta "muutoksesta" Alexander-tekniikassa on kyse. Jos siis vastustat todellisuutta, päästä tuosta vastustuksesta irti ja tiedä, että jos koet sen vaikeaksi, voit ottaa yhteyttä ja tulla luokseni, sillä juuri sitä minä opetan luokseni tuleville ihmisille!

Terveisin,
Turo

Vastustaako tämän virran vesi sitä, mitä se kohtaa matkallaan kohti lampea, järveä tai merta? Ei, se jatkaa virtaamistaan ilman mitään pyrkimystä päästä "jonnekin muualle" ja siten se on "perillä" jo ennen saapumistaan sinne minne se lopulta virtaa. Voitko sinä löytää saman rauhallisen luottamuksen suhteessa siihen kokemusten virtaan, jonka elämässäsi kohtaat?