Minusta tuntuu siltä, että yleinen keskustelu ilmiöstä nimeltä "stressi" on junnannut paikallaan jo vuosikymmenien ajan. Vai onko sitä koskaan ollutkaan? En ole varma siitä, sillä kaikki keskustelu tuntuu liittyvän lähinnä "stressinhallintaan". Tämä on merkki siitä, että stressin ajatellaan olevan jonkinlainen väistämätön osa elämää, hieman samaan tapaan kuin kuolema. Harva, jos kukaan tuntuu kyseenalaistavan, josko stressi olisikin vain oman mielemme tuote? Itse olen tutkinut omia stressireaktioitani parinkymmennen vuoden ajan ja tullut siihen tulokseen, että stressi ei ole mitään "todellista", se on vain tietynlainen ajatus, siinä kaikki! Uskon, että jokainen meistä, joka malttaa pysähtyä stressireaktion noustessa, voi huomata, kuinka psyko-fyysistä terveyttä uhkaava stressi on vain heijastumaa ajatuksesta sen suhteen , että meidän pitäisi olla "jotain", "joku" tai "jonkinlainen". Minun kokemukseni mukaan kaikki stressireaktiot pohjautuvat tähän yhteen ajatukseen, mikä ei anna tilaa itsemme hyväksymiselle sellaisena kuin olemme juuri nyt. Monet stressaantuneet ihmiset ovat varmasti valmiita lyttäämään näkemykseni ja väittämään, että kyse olisi jostain monimutkaisemmasta asiasta. Ei ole!, sanon minä. Olen kohdannut Alexander-kursseilla ja yksityistunneilla lukuisia ihmisiä ja havainnut, kuinka se, että ihminen yrittää oppia Alexander-tekniikkaa, siis "ymmärtää jotain", on omiaa nostamaan hänessä esiin jonkinlaisen stressireaktion. Tunnistan tämän stressireaktion oppilaastani välittömästi siten, että esim. hänen niskalihaksensa jännittyvät käteni alla, hengitys lakkaa kulkemasta vapaasti, ihonväri muuttuu jne. Tämä kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä. Havaittuani tämän, minä tapaan kysyä oppilaaltani, mitä hän tarkalleen ottaen ajatteli juuri ennen noiden stressioireiden ilmenemistä. Yleensä he sanovat minulle, että he "yrittivät ymmärtää", mitä olin sanonut heille. Bingo! Yleensä kysyn tässä kohtaa oppilaaltani jatkokysymyksen, "Miksi sinun pitäisi ymmärtää juuri nyt, mitä minä sanoin?". Tämä kysymys on saanut monet heistä hämmentymään ja sanomaan jotain sellaista, että "Enhän minä muuten opi tätä..." Aika moni oppilas on tullut myös tunnustaneeksi minulle, että "Minä yritin vain olla hyvä oppilas ja ymmärtää, mitä sinä sanoit..." Voin paljastaa, että minulle on tässä kohtaa noussut välillä ihan kyynel silmään liikutuksesta, sillä vaatii paljon rohkeutta, että aikuinen ihminen tunnustaa löytäneensä itseensä noin lapsenomaisen käyttäytymismallin. Saati sitten tunnustaa sen ääneen. Kyse on epäilemättä vanhasta reaktiomallista, mikä liittyy lapsuusikään ja siellä opittuun tapaan miellyttää auktoriteettia olemalla "hyvä lapsi", joka antaa "oikean vastauksen". Niin, eiköhän jokainen meistä ole kuullut lapsuudessaan omien vanhempiensa vetoavan raamatullisesti "Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" –käskyyn, vaikka ei olisi ollutkaan minkään uskonnollisen perheen vesa? Koen, että minun tärkein tehtäväni Alexander-opettajana onkin muistuttaa oppilaitani siitä, että heidän ei tarvitse olla "hyviä oppilaita", eli oppia nopeasti, esittää minulle superälykkäitä kysymyksiä tai mykistää minut kehollisten havaintojensa syvyydellä ja tarkkuudella... Minun tehtäväni on muistuttaa oppilastani siitä, kuinka olla olemassa ilman minkälaisia sisäisiä vaatimuksia sen suhteen, minkälainen hänen oikein pitäisi olla tai mihin hänen pitäisi pystyä ns. ulkoisilla mittareilla mitattuna. Tätä kautta ihminen voi välttää "stressaantumisen" ja säilyttää parhaat mahdollisuudet toimia tarkoituksenmukaisesti ja onnistua paremmin siinä, mitä ikinä hän tekeekin. Meidän tarvitsee siis luopua "yrittämisestä", eli ajatuksesta olla "jotain", "joku" tai "jonkinlainen". Miksi ajatella "stressaavasti", jos se kerran aiheuttaa meille niin monenlaisia ongelmia psyko-fyysisellä tasolla? Terveisin, Turo | |
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
AuthorAlexander-opettaja Archives
February 2019
Categories
All
|