On vain yksi stressaava ajatus...

Minusta tuntuu siltä, että yleinen keskustelu ilmiöstä nimeltä "stressi" on  junnannut paikallaan jo vuosikymmenien ajan. Vai onko sitä koskaan ollutkaan? En  ole varma siitä, sillä kaikki keskustelu tuntuu liittyvän lähinnä  "stressinhallintaan". Tämä on merkki siitä, että stressin ajatellaan olevan  jonkinlainen väistämätön osa elämää, hieman samaan tapaan kuin kuolema. Harva,  jos kukaan tuntuu kyseenalaistavan, josko stressi olisikin vain oman mielemme  tuote? Itse olen tutkinut omia stressireaktioitani parinkymmennen vuoden ajan  ja tullut siihen tulokseen, että stressi ei ole mitään "todellista", se on vain  tietynlainen ajatus, siinä kaikki!

Uskon, että jokainen meistä, joka malttaa pysähtyä stressireaktion
noustessa, voi huomata, kuinka psyko-fyysistä terveyttä uhkaava stressi on vain  heijastumaa ajatuksesta sen suhteen , että meidän pitäisi olla "jotain", "joku" tai "jonkinlainen". Minun kokemukseni mukaan kaikki  stressireaktiot pohjautuvat tähän yhteen ajatukseen, mikä ei anna tilaa itsemme  hyväksymiselle sellaisena kuin olemme juuri nyt. Monet stressaantuneet ihmiset  ovat varmasti valmiita lyttäämään näkemykseni ja väittämään, että kyse olisi  jostain monimutkaisemmasta asiasta. Ei ole!, sanon minä.

Olen kohdannut Alexander-kursseilla ja yksityistunneilla lukuisia ihmisiä ja  havainnut, kuinka se, että ihminen yrittää oppia Alexander-tekniikkaa, siis  "ymmärtää jotain", on omiaa nostamaan hänessä esiin jonkinlaisen  stressireaktion. Tunnistan tämän stressireaktion oppilaastani välittömästi  siten, että esim. hänen niskalihaksensa jännittyvät käteni alla, hengitys lakkaa kulkemasta vapaasti, ihonväri muuttuu jne. Tämä kaikki tapahtuu  silmänräpäyksessä. Havaittuani tämän, minä tapaan kysyä oppilaaltani, mitä hän  tarkalleen ottaen ajatteli juuri ennen noiden stressioireiden ilmenemistä.  Yleensä he sanovat minulle, että he "yrittivät ymmärtää", mitä olin sanonut heille. Bingo!

Yleensä kysyn tässä kohtaa oppilaaltani jatkokysymyksen, "Miksi sinun pitäisi  ymmärtää juuri nyt, mitä minä sanoin?". Tämä kysymys on saanut monet heistä  hämmentymään ja sanomaan jotain sellaista, että "Enhän minä muuten opi tätä..."  Aika moni oppilas on tullut myös tunnustaneeksi minulle, että "Minä yritin vain  olla hyvä oppilas ja ymmärtää, mitä sinä sanoit..."

Voin paljastaa, että minulle on tässä kohtaa noussut välillä ihan kyynel  silmään liikutuksesta, sillä vaatii paljon rohkeutta, että aikuinen ihminen  tunnustaa löytäneensä itseensä noin lapsenomaisen käyttäytymismallin. Saati  sitten tunnustaa sen ääneen. Kyse on epäilemättä vanhasta reaktiomallista, mikä  liittyy lapsuusikään ja siellä opittuun tapaan miellyttää auktoriteettia   olemalla "hyvä lapsi", joka  antaa "oikean vastauksen". Niin, eiköhän jokainen  meistä ole kuullut lapsuudessaan omien vanhempiensa vetoavan raamatullisesti  "Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" –käskyyn, vaikka ei olisi ollutkaan minkään  uskonnollisen perheen vesa? 

Koen, että minun tärkein tehtäväni Alexander-opettajana onkin muistuttaa  oppilaitani siitä, että heidän ei tarvitse olla "hyviä oppilaita", eli oppia  nopeasti, esittää minulle superälykkäitä kysymyksiä tai mykistää minut  kehollisten havaintojensa syvyydellä ja tarkkuudella... Minun tehtäväni  on muistuttaa oppilastani siitä, kuinka olla olemassa ilman minkälaisia sisäisiä  vaatimuksia sen suhteen, minkälainen hänen oikein pitäisi olla tai mihin hänen  pitäisi pystyä ns. ulkoisilla mittareilla mitattuna.

Tätä kautta ihminen voi välttää "stressaantumisen" ja säilyttää parhaat  mahdollisuudet toimia tarkoituksenmukaisesti ja onnistua paremmin siinä, mitä  ikinä hän tekeekin. Meidän tarvitsee siis luopua "yrittämisestä", eli  ajatuksesta olla "jotain", "joku" tai "jonkinlainen".  Miksi ajatella "stressaavasti", jos se kerran aiheuttaa meille niin  monenlaisia ongelmia psyko-fyysisellä tasolla?

 Terveisin, Turo   

Saattaiko juoksuradoilla olla mitään niin stressaavaa, kuin yrittää olla parempi kuin jumalainen Bekele?

Alexander-tekniikka tekisi poikaa Alexander Stubbille, sillä "tietyn lopputuloksen aikaansaaminen" ei aina onnistu elämässä, vaikka kuinka yrittäisi saada asiat menemään oman pään mukaan...

Yritys olla kaunis, viehättävä ja seksikäs on valtava stressinaiheuttaja naiselle, kuten näyttelijä Emma Watsonin kehonkieli meille osoittaa.