Ponnistelen, siis olen?

Olen saanut Alexander-tekniikkaa opiskelemalla, sekä sitä opettamalla tehdä paljon huomioita sen suhteen, mikä aiheuttaa sen, että keho-mielemme ei voi parhaalla mahdollisella tavalla. Näyttää siltä, että kyse on siitä, että me ponnistellemme ihan turhaan monissa arkisissa tilanteissa, millä on oman terveydemme kannalta epäsuotuisa vaikutus. Tämän asian näkeminen ei luonnollisestikaan vielä riitä, jotta voisimme vapautua turhasta ponnistelusta eli meidän tarvitsee pysähtyä tutkimaan syytä siihen, miksi me ylipäätään ponnistelemme? Ja toisaalta, miksi me jatkamme ponnistelua, vaikka havaitsisimme, että se aiheuttaa meille monenlaisia ongelmia ja ei näytä siten auttavan meitä saavuttamaan omia päämääriämme työpaikalla, kotona tai harrastuksissamme?

Pohjimmiltaan näen kaiken ponnistelun liittyvän siihen, että meille on uskoteltu, aina pienestä lapsesta lähtien, että me olisimme jonkinlainen "ei-täysi malja", joka pitää täyttää kaikenlaisilla ulkoa opituilla tiedoilla ja taidoilla, sekä käyttää niitä tekoihin, joiden kautta voisimme olla "hyviä" muiden ihmisten silmissä. Lopulta tämä pienen lapsen viattomuuteen, kiltteyteen ja muilta ihmisiltä oppimaamme ehdollistuneeseen ajatteluun perustuva "kehittyminen ihmisenä", sekä sen ympärillä tapahtuva ponnistelu muodostuu tavaksi. Lopulta me emme tarvitse enää muita ihmisiä ympärillemme muistuttamaan meitä siitä, että meidän "pitää ponnistella" nyt, aina ja kaikkialla!

Ei, ponnistelusta tulee autopilottiohjelma, joka menee päälle kun aukaisemme silmämme aamulla, siksi voimme löytää itsemme ponnistelemasta jopa sängyssä maatessamme! Ponnistelusta tulee tätä kautta osa identiteettiämme eli mielemme 1) muilta ihmisiltä keräämistä, 2) itse luomista ja sen 3) ylläpitämistä tarinoista muodostunutta uskomusta siitä, kuka "minä" olen. Kyllä, näyttää siltä, että me uskomme, että "Ponnistelen, siis olen" kuin Descartes konsanaan! Ehkä juuri tämän takia Suomessa painitaan tämän "jaksamattomuuteen" liittyvän ongelman kanssa? Ehkä kyse ei olekaan jaksamisesta, vaan viattomasta väärinkäsityksestä sen suhteen, kuka "minä" oikeasti olen? Pelkäämmekö me kenties tutkia, kuka tai mitä "minä" olen ennen mitään ponnistelua, sekä siihen liittyvää jaksamista tai jaksamattomuutta? Ehkä koko jaksamattomuudessa onkin kyse vain siitä, että me emme enää jaksa ylläpitää sellaista kuvaa/minäkuvaa, joka ei vastaa sitä, mitä me oikeasti olemme?

Voisiko siis olla, että tämä jaksamiseen liittyvän ongelmamme ydin ei olekaan siinä, että meiltä vaaditaan työpaikoilla enemmän tuloksia kuin aiemmin? Ehkä me olisimme tehokkaampia työssämme ilman ponnistelua, mutta emme kuitenkaan uskalla olla ponnistelematta, koska uskomme niin vakaasti siihen, että "Selkä hiessä sinun pitää työtäsi tekemän", jotta saisimme nuo työmme tehdyksi? Mutta löytyykö tehokkuus oikeasti sitä kautta, että me ponnistelemme, vai voisiko se löytyä ilman ponnistelua, vaikkapa muutaman Olemisen oppitunnin ja entistä tarkoituksenmukaisempien toimintamallien valitsemisen kautta?

Jos tämä ponnisteluun liittyvä kirjoitukseni kosketti sinua ja olet valmis tutkimaan, mitä 1) positiivista tapahtuu ja toisaalta 2) mitä negatiivista ei tapahdu elämässäsi kun luovut turhasta ponnistelusta niin teehän vielä "viimeinen ponnistus", ota yhteyttä ja lähde tutkimaan tätä asiaa kanssani Alexander-tekniikan avulla!

Terveisin, Turo

Ajattelu on "kokovartalotyötä". Siksi on hyvä tutkia, kuinka sen teemme eli tapahtuuko se mahdollisesti epätarkoituksenmukaisen ponnistelun kautta? Sillä kuinka ajattelutyö voisi sujua hyvin, jos me jännitämme vaikkapa niskan ja hartioiden alueen lihaksia niin, että veri ei pääse virtaamaan kunnolla aivoihimme...

Ajattelu sujuu paljon paremmin, kun olet samalla tietoinen kehostasi ja sen suuntautumisesta tila-avaruudessa. Tätä kautta kehosi ei lysähdä kasaan, mikä tukee luonnollista hengitystä ja aivojen hapensaantia, mikä on tärkeää ajattelusi selkeyden kannalta!