Takaisin ei-tietämisen tilaan...

Olen huomannut Alexander-tunnilla, kuinka moni ihminen häpeää, ellei suorastaan pelkää sitä, että hänen tietämättömyytensä tulee jollain tavalla esille. Tuntuu siltä, että monet ihmiset mieltävät sen tyhmyydeksi, eli "ei-älykkyydeksi", vaikka kyse on vain "ei-tietämisestä". Ehkä tämän takia ihminen myös kokee kivun henkilökohtaisena epäonnistumisena ja häpeällisenä? Tämä voi johtaa siihen, että ihminen pyrkii olemaan mahdollisimman vakuuttava minun edessäni, kuin osoittaakseen että hän tietää, mistä kipujen takana on kysymys. Siitäkin huolimatta, että hänen tämänhetkinen tietonsa on johtanut hänet tilanteeseen, jossa hän on hakeutunut minun luokseni ja kokee tarvitsevansa minun apuani...


Tämä toisen ihmisen "tietämisen" kohtaaminen asettaa minut luonnollisesti sangen haastavaan tilanteeseen, varsinkin jos oma näkemykseni kipuoireiden syistä eriää voimakkaasti tuon Alexander-tunnille tulleen ihmisen näkemyksistä. Minä nimittäin koen, että tehtäväni on antaa avoin ja rehellinen näkemykseni tilanteesta jokaiselle luokseni tulleelle ihmiselle. Eikö hän ole pohjimmiltaan tullut luokseni juuri sen takia, vaikka hän pinnallisemmalla tasolla 1) haluaa "vain" eroon kivustaan mahdollisimman nopeasti ja 2) ei halua tulla tietoiseksi siitä, että hän ei ehkä tiedä, mistä hänen oireensa oikeasti johtuu?   

Kyllä, minun tehtäväni on kutsua tämä ihminen avoimeen, rehelliseen ja nykyhetkestä käsin tapahtuvaan dialogiin kanssani, joka pohjautuu molemminpuoliseen ei-tietämiseen. Sillä kuinka minkään oireen/ongelman tutkiminen voisi olla mahdollista, jos me kuvittelemme, että me tiedämme/tunnemme sen jo? Eikö kipu ilmennä itseään aina tässä hetkessä, eli miksi siis käyttäsimme menneisyydessä koettua kipua referenssipisteenä tälle kivulle, jonka koemme juuri nyt? Toisin sanoen, meidän on paras lähestyä kipua ja omaa kehoamme vain tästä hetkestä käsin. Tämä tietoisen läsnäolon harjoittaminen tuo meidät vähitellen siihen keho-mielen toiminnan syvemmän ymmärtämisen tilaan, jossa kivun kokemista ei tarvitse enää yrittää väistää, eikä sitä tarvitse enää päästä eroon. Ehkä jopa siksi, että tuo oire on tullut hävinneeksi jossain vaiheessa kun olemme antaneet sille luvan ilmetä, sekä luvan olla ilmenemättä?

Tämänkaltainen asennemuutos kivun kokemisen suhteen vaatii meiltä luonnollisesti sitä, että me havaitsemme, kuinka valtavasti lihasjännitystä tietämisen kaltainen mentaalisen position ottaminen aiheuttaa ja kuinka se jäykistää kehomme nivelet ja estää meitä liikkumasta luonnollisella, tasapainoisella tavalla. Tämä saa meidät motivoitumaan siihen, mitä syvempi muutos meiltä vaatii: nöyryyttä, pitkäjänteisyyttä ja - ennenkaikkea - luottamusta siihen, että muutos on mahdollista. Häpeä, pelko ja tietäminen eivät sitävastoin ole tarpeen muutosprosessissa, koska ne eivät tunnetusti motivoi ketään, vaan pikemminkin lannistavat meidät ja estävät siten muutoksen. 

Oletko sinä siis valmis myöntämään sen, että sinä et tiedä täysin varmasti, mikä aiheuttaa kivun, jota koet? Voitko olla valmis kohtaamaan sen avoimesti kuin pieni lapsi, joka ei ole lyönyt tuon neuro-fysiologisen kokemuksen päälle leimaa nimeltä kipu? Voisitko sinä kohdata sen niin avoimesti, että luovut jopa siitä ajatuksesta, että kipu olisi "ongelma"? Sillä eikö olekin totta, että ilman tuota henkilökohtaista ongelmaa on paljon mukavampi olla, vaikka saattaisit edelleen kokea kipua tällä hetkellä? Löydettyäsi tuon ei-henkilökohtaisen tavan kokea se, mitä koet kullakin hetkellä, kuinka sinä voisit enää koskaan kärsiä, vaikka kokisit kivun kehossasi? 

Terveisin, Turo

Uskallatko sinä olla kuin kysymysmerkki, vai aiheuttaako se sinulle epämukavan olon, häpeän tunteita tai jopa pelkoa? Miksi? Uskotko sinä, että sinä et ole "älykäs" tai että sinussa on jotain "vikaa", jos sinulla ei ole vastausta johonkin kysymykseen eli olet "ei-tietämisen tilassa"? Huomaatko muuten, kuinka kysymysmerkki on hieman korvanlehden muotoinen? Voisiko "kysymysmerkkinä olemisen" siis mieltääkin "kuulolla olemisena" eli avoimuutena kuulla, nähdä ja oppia jotain uutta?